lauantai 17. kesäkuuta 2017

OHI ON!

Ei oo kiire, ei oo hoppu,
nyt on tää työmaa jo loppu!



Ohi on ja ihan hyvillä fiiliksillä siirryttiin reservin hellään huomaan. Senhän tajuaa oikeasti vasta tossa viikonlopun jälkeen, että palvelus on oikeasti ohi kun ei tarvitsekaan sunnuntai-illan päätteeksi pakata reppuaan ja suunnata kohti kasarmia. Nyt on vielä sellainen olo, että olisi vain lomilla. Vielä on paljon kaikkea kirjotettavaa ja kerrottavaa, mutta sitä ennen meikäläinen pakkaa hellevaatteet mukaan ja lähtee Rodokselle oikealle lomalle. Ei muuta kuin onnea kaikille muille kotiutuneille ja aamuja niin saatanasti niille joiden palvelus vielä jatkuu. Morrrrnings!

maanantai 5. kesäkuuta 2017

MIKSI ASEPALVELUKSEEN?

Ja miksi asepalvelukseen 29-vuotiaana? Saattaisi joku kysäistä ja kulmiaan hieman kurtistaa. Tästä aiheesta piti kirjoitella jo ennen palvelukseen astumista, mutta kävi ne perinteiset eli aika loppui kesken. Ehkäpä näin 3 4 7 9 11 kk palvelleena (kuinka kauan tää vielä pyörii luonnoksissa??) aiheeseen saa jopa realistisemman otteen ilman mitään vaaleanpunaisten lasien hattaroimaa glitteriä eli mututuntuilua, mikä taas olisi voinut olla asian laita vielä viime kesänä. Kuten aina, en osaa selittää asioita yksinkertaisesti parilla lauseella kun on kyseessä tällaiset hieman suuremmat aika kokonaisvaltaisesti omaan elämään vaikuttavat peliliikkeet. Tämän lukeaksesi tarvitset mitä luultavammin hyvän asennon sohvalla, tyynyn jolle nukahtaa kun selitys menee liian kuivakkaaksi ja silmätippoja joilla estät verkkokalvoja sulamasta näytön äärellä.

Olisi ehkä aivan liian lennokasta sanoa, että maailmankaikkeus ohjasi mut tähän suuntaan, mutta tekee mieli sanoa silti niin. Mä en parhaalla tahdollakaan voi käyttää sitä yleisintä perustelua mitä naisten suusta kuulee (eli olen lapsesta saakka halunnut käydä armeijan) sillä mä en todellakaan ole tahtonut. Teini-iässä mun sisko joskus sanoi ääneen, että pitäiskö mennä armeijaan että voisi kuntoilla ja mä mietin mun fantasiakirjan takaa, etten oo kuullut hetkeen mitään yhtä tyhmää paskaa. Parin vuoden päästä ensimmäisen poikaystävän ja hänen kaveripiirinsä äärimmäisen negatiivinen suhtautuminen palvelukseen jätti myös todella suuren jäljen muistin syövereihin.

Olin muistaakseni 22-vuotias kun ajatukset niin sanotun "velvollisuuden täyttämisestä" nousivat ensimmäisen kerran omaan tietoisuuteen ja silloin erään hyvän ystäväni kanssa monesti puhuimme ja harmittelimme ettei ole olemassa Lotta-palvelusta naisille. Vähämpä silloin tiesi mistään Sotilaskotiliitosta tai Maanpuolustuskoulutusyhdistyksestä. Kyllähän sitä näin jälkikäteen olisi helppo harmitella vaikka kuinka paljon, ettei homma ottanut tuolloin enemmän tuulta alleen sillä jos vain tahtoa olisi ollut, niin kyllähän kaikki tieto olisi nopeasti Googlesta löytynyt, mutta tuolloin olivat muut asiat paaaaaaaljon suuremmassa arvossa ja tavoitteet elämässä ehkä hieman erilaiset kuin nyt (tai pikemminkin niin, että sen aikaiset tavoitteet tuli myöhemmin sitten saavutettua ja sitten piti kehitellä uusia tavoitteita, kuten tämä haha) niin homma jäi vaan puheen tasolle.

Seuraavan kerran asepalveluksen suorittaminen (tai suorittamattomuus) tussahti mieleen yllättävän voimakkaana 26-vuotiaana kun olin Bangkokissa vaihto-opiskelijana opiskelemassa kansainvälistä johtamista. Tuolloin oli jo tapahtunut se ahaa-elämys, ettei AMK ole oma juttu ja olin edelliskeväänä pyrkinyt ensimmäisen kerran Tampereen yliopistoon lukemaan politiikan tutkimusta. Kriisinhallinta, humanitaarinen interventio, sodan kauheudet ja siihen johtavat erinäiset rakenteelliset syyt alkoivat kiinnostaa toden teolla. Vaihto-opintojen aikana aloitin pääsykokeisiin valmistautumisen toistamiseen. Mä en oikeastaan enää edes muista mikä se mun ajatusketju tässä tilanteessa oli, mutta yhtäkkiä palveluksen suorittamisen tärkeys iski aivan valtavalla voimalla tajuntaan. Hirveä paniikki siitä, että mun kohdalla juna olisi jo mennyt ja että olisin jo liian vanha. Vai olisinko? Silloisen kumppanin melkein raivoisan negatiivinen suhtautuminen asiaan huuhtoi sen kipinän kyllä aika nopeasti pois ja sillä kertaa asia hautautui ja jäi taas suurten mullistusten jalkoihin.

No, parisuhde meni, työkuviot muuttuivat ja oma tradenomin tutkintokin piti pikkuhiljaa saada pakettiin. Siinä sitten keikuttiin vuoden verran aika eksistentiaalisten asioiden äärellä pohtien sellaisia seikkoja kuin kuka minä olen ja mitä minä haluan tehdä elämässäni. Mikä mua kiinnostaa ja mikä mua liikuttaa? Rattaat pyörivät eteenpäin ja pikkuhiljaa sitä löysi itsensä tilanteesta missä kaikki häiritsevät esteet olivat poistuneet eikä tekosyitä palvelukseen hakeutumattomuudelle enää ollut. Sitten piti vain taistella sen nolouden kanssa, että voiko tällainen kääkkä oikeasti mennä sinne. Loppujen lopuksi päädyin siihen lopputulokseen, että jos mä nyt jätän menemättä sellaisen seikan vuoksi kuin oma ikä niin se päätös kyllä tulee myöhemmin haukkaamaan takapuolesta ja kummittelemaan uniin. Ja muutenkin, jos PV itse on määritellyt asepalvelusiäksi 18-29 vuotta niin liian vanhahan on vasta kun tämän iän ylittää ja sitä ennen on ihan käypä suorittamaan palveluksen.

Itselle tuli varmuus siitä, että haluan lukea politiikan tutkimusta yliopistossa ja aloitinkin opinnot kunnolla tammikuussa 2016 (ennen tätä meinasin, että kävisin kokoaikaisesti duunissa ja opiskelisin hissukseen sivussa). Tiesin myös jo, että haluan opinnoissa suuntautua niin paljon kuin mahdollista kansainvälisen politiikan puolelle ja hakeutua suorittamaan maisterivaihetta rauhan- ja konfliktintutkimuksen pariin. Jos haluan tutkia sotaa ja konflikteja niin eikö olisi hyvä myös itse nähdä mitä tämä toiminta on ruohonjuuritasolla? Jos haluan toimia kriisinhallinnan parissa niin ennen kuin toimisin siviilitehtävissä voisinko toimia sotilaana? Saisinko asepalveluksesta jotakin sellaista irti mikä avaisi mulle ovia myöhemmin tämän aihealueen parissa?

Vaikka tämä hyötynäkökulma onkin se millä yleensä perustelen ihmisille omaa hakeutumista asepalvelukseen, löytyy suorittamiselle myös ne sentimentaaliset syyt. Kun maailmalla seikkaili 9 kk putkeen ja asui valtiossa jonka määritelmä on teollistunut kehitysmaa niin osasi tämän jälkeen nähdä kotimaansa ja oman suomalaisuutensa hyvin erilaisessa valossa kuin aiemmin. Kyllä ne vanhat ja viisaat tiesivät, että "joskus on mentävä kauas nähdäkseen lähelle" ja palasin takaisin Suomeen tuntien aivan uudenlaista arvostusta tätä maata kohtaan. Meidän suku ei toisen maailmansodan aikana saanut käsiinsä mitään voittavia arpoja ja kuten niin monet muutkin ihmiset, heidätkin revittiin omilta juuriltaan ja lähetettiin kauas pois kotoa. Ehkä tavallaan tällä omalla maailmalla seikkailemisella on jatkanut sitä levotonta kiertolaisen elämää joka on taltioitunut omiin geeneihin vailla tunnetta siitä, että oikeasti kuuluisi jonnekin.

Itse vasta kotiinpaluun yhteydessä valitsin tietoisesti tämän maan pysyväksi kodikseni (jos näin voi asian ilmaista) ja paikaksi jonne haluan jatkaa juurtumistani. Samalla koen vahvasti, että tilanteen sattuessa haluan puolustaa tätä paikkaa joka on mulle tärkeä. Tiedän, että nykypäivänä idea oman perseen uhraamisesta kotimaan puolesta (tai ylipäätänsä minkään asian puolesta) ei saa suurta kannatusta aikaan ja vaikuttaa idealistiselta ellei jopa lapselliselta. Silti ajatus siitä, että lähtisi vain lipettiin sotii suuresti omaa velvollisuudentajua vastaan. Hillelin sanontaa lainaten: Jos et sinä, niin kuka? Jos ei nyt, niin milloin? Asepalveluksen suorittaminen on tavallaan oma kannanottoni, merkki sitoutumisestani. Mun tapa antaa takaisin.


Erästä suurta idoliani lainaten: Namaste. Yolo.



//EDIT.

Tätä kirjoitusta on nyt siis hakattu kasaan jo yli puoli vuotta ja aina pieni pelko perseessä oon aukonut keskeneräistä luonnosta auki jatkaakseni. Koskaan ei ole voinut tietää mitä on saattanut oksentaa näytölle joskus yön pimeinä tunteina talteen. Ja vaikka tässä palveluksen aikana, erityisesti loppupuolella, sitä on ketuttanut usein niin valtavasti että oon jo mielessäni kironnut siirtyväni siviilipalveluksen pariin ja antavani huithapelit tälle kaikelle, niin silti tämä teksti ja siinä ilmenevät omat ajatukset ja tunteet ovat edelleen täysin paikkansa pitäviä. Tämä on se suuri viitekehys jonka sisällä toimin (tai pyrin toimimaan) ja sen ylevyydestä huolimatta sitä tottakai on aivan yhtä pikkumainen monien asioiden suhteen kuin muutkin kuolevaiset. 


sunnuntai 4. kesäkuuta 2017

MISTÄ TIETÄÄ...

... että alkaa olemaan korkea aika siirtyä reserviin?
No muun muassa näistä sekalaiseen järjestykseen laitetuista aatoksista:




* Kun lomilla tiirailee lähipusikoihin ja ajattelee "tuossa ois täydellinen navetuskeppi".

* Kun laittaa hieman meikkiä naamaan valokuvausta varten eikä meinaa tunnistaa itseään peilistä.

* Kun joku käyttää etunimeäsi ja menee pari sekuntia tajuta, että joku huutelee juuri sinua.

* Kun pelkkä ajatus hernekeiton syömisestä saa pienen oksennusrefleksin aikaan.

* Kun jalat ovat epämuodostuneet maihariin meneviksi ja lomilla normaalit lenkkarit taas vuorostaan hiertävät.

* Kun mangorahka on parasta jälkkäriä mikä mieleen tulee.

* Kun on mahdollisuus nukkua 2 h ennen omaa kipinävuoroa ja se vaikuttaa mahdottoman ruhtinaalliselta ajalta.

* Kun meinaa lomilla saada sydänkohtauksen äkillisestä "missä on mun ase??"-ajatuksesta.

* Kun lähikebabbilan tarjoilija lausuu sun tilauksen sun puolesta ääneen, koska oot tilannut samaa ruokaa joka perjantai viimeiset 48 viikkoa.

*  Kun on aivan normaalia nukkua päiväunia talvitakin alla vuoteessa.

* Kun kynsien alle on jämähtynyt ikikerros multaa metsässä ryömimisen vuoksi.

* Kun opintojen jatkuminen pelottaa, sillä siellä ei ole kukaan piiskaamassa sua jatkamaan.




Huomenna on kuulkaas TJ 10 joista palveluksessa menee 8 päivää. Vaikka toisaalta vähän jännittää kuinka sitä taas pärjää tämän laitostumisen jälkeen niin samaan aikaan tietää, että aikansa kutakin. Nyt on aika mennä kohti uusia seikkailuja (lue pettymyksiä). Itsellähän on ehkä maailman helpoin tilanne sillä mun ei oo tarvinnut miettiä mitään asunto-, opiskelu- tai työjuttuja palveluksen aikana. Mä olen jo kunnon autistina suunnitellut opinnot syksylle, joten tästä sitä vaan seilataan pehmein purjein takaisin oravanpyörään.

Sitä ennen meillä on nämä 1,5 viikkoa kaikkea mukavaa höpöhöpö-hommaa kuten varustepalautuksia, oppitunteja ja liikuntaa. Tulee vahvasti mieleen p-kauden alku, tosin silloin oli vielä tulevaisuus avoin ja mahdollisuuksia täynnä, nyt on jäljellä vain katkeruus, hahha.




sunnuntai 28. toukokuuta 2017

KOTIUTUMISTESTIT


Vaikka en pidä itseäni edes minään suurena kuntoliikkujana tai hyvää kuntoa omaavana henkilönä (ehkä hyvällä säkällä ok-kuntoisena kääpiönä) niin täytyy todeta, että kuulun siihen porukkaan jolla kunto huononi palveluksen aikana. Varsinkin palvelusajan loppupuolikas on ollut yhtä pettymystä liikunnan suhteen. Kuvittelin vielä joskus tammikuussa, että pääsen Parolassa säännöllisen liikunnan makuun ja pystyisin jatkuvalla harjoittelulla parantamaan tuloksiani kuntotesteissä. Erityisesti toivoin pääseväni juoksemaan ja saamaan siten Cooperista yli 2700 m (ennen palvelusta juoksin cooperissa 2680 m).

Kuinkas tämä kevätpuolisko on sitten mennyt liikunnan suhteen? Läpiviennissä liikuntaa on ollut merkattuna meille niinkin ruhtinaallisesti kuin keskimäärin 1h/kk, mikä ei luonnollisestikaan ole riittävää millään tasolla. Mut hei, ei huolen häivää, onhan meillä ollut vielä iltavapaat! Paitsi että joka toinen viikko on kulunut metsässä ja joka toinen viikko ollaan maattu sitten sikiöasennossa punkassa keräämässä voimia taas tulevan viikon koitokseen. Olenkohan tämän viiden kuukauden aikana päässyt/jaksanut käydä 4 kertaa lenkillä/juoksemassa ja 3 kertaa uimassa. 

Joten kun meillä nyt viikolla 21 oli vuorossa kotiutumistestit cooperin ja lihaskuntotestin muodossa, eivät omat tavoitteet olleet hirveän korkealla asian suhteen. Oikein ärsytti tehdä niitä kun tiesi, että tulokset tulevat olemaan huonommat kuin p-kaudella. Vaikka me ollaan nyt sykitty metsässä kuin pienet oravat ja painavaa tavaraa on pitänyt siirrellä paikasta toiseen niin ei se korreloidu suoraan punnerrusten määrän kanssa tai kuinka hyvin pystyy juoksemaan 12 min putkeen. Olisi ollut tärkeää harjoitella myös sitä tekniikkaa jolloin punnerruksia varten olisi pitänyt tehdä ö hö höööö punnerruksia. Näin jälkiviisaana sitä voisi saivarrella, että myös viikonloppuvapailla olisi voinut käyttää hetkisen lihaskuntoharjoitteluun, mutta totean nyt käsi sydämellä, että meidän läpiviennin puitteissa ei siihen kyllä kyennyt, oli pakko levätä.

Omista p-kauden tuloksista kirjoitin täällä ja nykyiset tulokset olivat taas seuraavanlaiset:

Cooper 2475 m (p-kaudella 2510 m, huononi 35 metrillä)
Vauhditon pituushyppy 170 cm (p-kaudella 165 cm, parani 5 cm:llä)
Istumaannousut 36 kpl (p-kaudella 44 kpl, huononi 8:lla)
Etunojapunnerrus 25 kpl (p-kaudella 32 kpl, huononi 7:llä)
Että silviisii sitten niin.
Onneksi salijäsenyys oottelee siviilissä, samoin metsäpolut juoksemista varten.





keskiviikko 24. toukokuuta 2017

HAISEEKO TÄÄLLÄ LEIPÄ?




"Ja ellei ripulia erittynyt suolistosta,
elämän luonnistuminen
olosuhteissa näissä
ei napannut."

Sissimuonapakkaus ja wildu tulilla.

Jokainen palveluksessa oleva tietää punaisen pussin. Jokainen palveluksessa oleva myös kauhulla odottaa sitä päivää jolloin sellainen ojennetaan varusmiehen viattomaan käteen ja näin ollen anastetaan mahdollisuus mukavaan muke-ruokaan tai siedettävään pakkisafkaan. Jos olet onnekas, saatat törmätä punaiseen pussiin vain muutaman kerran palveluksesi aikana. Jos olet taas superonnekas (kuten me), pääset syömään punaista pussia usein ja paljon (mentiin juuri melkein 5 viikkoa putkeen sissimuonalla).

Kun kokonainen taisteluharjoitus vedetään läpi sissimuonan voimin, tapahtuu ihmisen fysiologiassa mielenkiintoisia asioita. Punaisen pussin tuotesisältöä tarkasteltaessa tarkemmin, huomaa että jokainen ateria (keltaista ja punaista kiisseliä lukuunottamatta) sisältää palmuöljyä. Sinänsä järkevää sillä palmuöljy tuplaa ruoka-annoksen kalorimäärän melkein automaattisesti. Mutta mitä muuta tämä ihana palmuöljymme saakaan aikaan?

Lyhyesti sanottuna: paljon paskaa.

Taistelijan elämä tiivistyy seuraamaan ruuansulatuksen pyhää kiertokulkua siitä asti kun trangia laitetaan tulille ja pistetään vähän wildua tai tacopataa lämpiämään aina siihen saakka kun tämä samainen ruoka-annos räjähtää varusmiehen pyrstöstä takaisin luontoon (monessa tapauksessa melkein samannäköisenä kun suuhun laitettaessa). Palmuöljy nimensä mukaisesti toimii kivana liukasteena saaden suoliston toimimaan paremmin kuin sen kuuluisan junan vessan. Olemme yhdessä tuumin päättyneet siihen lopputulokseen, että palmuöljy on itseasiassa aika turha aine ruoassa, se kun ei taida imeytyä ihmiskehoon ollenkaan vaan sen sijaan muodostaa pökäleen ympärille suojaavan kalvon saaden sen lentämään entistä suuremmalla paineella vapauteen. Loppuviikosta taistelija on jo niin hyvin rasvatussa tilassa, että kun tulee "se fiilis" niin siinä kohtaa on jo oikeasti syöksyttävä metsän siimekseen. Jokainen voi mielessään sitten miettiä, että kuinka tämäkin onnistuu siellä taistelujen tiimellyksessä kun eri joukkoja pyörii ympärillä eikä aluskasvillisuutta ole nimeksikään...

Tämän kaiken kivan lisäksi sissimuona saa ihmisen kehon mätänemään sisältä päin tarjoten ympärillä eläjille maukkaita hajuelämyksiä metaanikaasujen muodossa. Sitä on mukava maata yöllä makuupussissa omassa hiessä ja paskan hajussa marinoituen heräten aamulla vaan pieremään vähän lisää. Tämän tiimoilta meille syntyikin uusi lentävä lausahdus, tämän kirjoituksen otsikko. Ja nyt varmasti moni miettii, että mitä tekemistä leivällä on tämän kaiken kanssa. Kyseinen lausahdus on kuitenkin koko tämän perseenhajuisen tarinan ydin:

Olipa kerran kaksi kouluttajaa jotka ajelivat autolla paikasta A paikkaan B. Yksi heistä kysyi viattomasti: "Haiseeko täällä leipä?" jolloin toinen, pahaa-aavistamaton kouluttaja nuuhkaisi ilmaa nenän karvat väreillen. Jokainenhan tässä kohtaa jo osaa varmasti arvata, ettei autossa suinkaan haissut vastaleivottu leipä vaan ihan tavallinen perseestä karannut pieru. Joten nykyään meillä aina leivotaan, todetaan että kohta haisee leipä tai tuoretta leipää tiedossa. Nää on näitä hassunhauskoja porukan yhteisiä jerryjä.

Bon Apetit!
Jos metsään haluat mennä nyt niin takuulla yllätyt... Näkemiin jalkaväkimiinat, tervetuloa sissipaskat!

lauantai 29. huhtikuuta 2017

RESERVIN AURINKO JO HÄÄMÖTTÄÄ


Nyt olisi vihdoinkin E-kausi taputeltu kasaan ja ensi viikolla alkaa sitten varusmiespalveluksen viimesin (tosin ei varmastikaan vähäisin) koitos eli J-kausi. Enää (tai vielä, miten sen nyt ottaakaan) 7 viikkoa jäljellä. Nämä viikot tulevat sisältämään meillä 16 harjoituspäivää eli yhteensä 3 viikkoa metsää, tiedustelun päätöskoulutuksen jota nyt epäilemme havu 2.0-marssiksi (aamuja meille), kotiutumisammunnat, cooperit ja muut jumppatestit sekä hitosti kalusto- ja tavarahuoltoa. 

Meidän uuden TJ-laskentakaavan mukaisesti palveluspäiviä on enää jäljellä seuraavanlaisesti: todellisesta TJ-luvusta 47 vähennetään kaikki vlv:t, jl:t sekä hl:t (viikonloppuvapaat, juhlavapaat ja henkilökohtaiset vapaat) joita on 15 päivää sekä palveluksen kaksi viimeistä viikkoa sillä silloin ei oikeasti tehdä enää mitään eli 9 päivää. Näin ollen nykyinen TJ on 47-15-9 = 23. 



23!



Meillä on nyt 3 viikon harjoitusputki menossa jossa onneksi päästään viikonlopuiksi kotiin huilimaan. Tätä koetusta jatkuu vielä yhden viikon verran ja jos meidän arvailut havumarssista tulevat pitämään kutinsa, on seuraavan kerran mahdollisuus raapia persettä kasarmilla tuossa toukokuun loppupuolella. Jollain koulutuslinjoilla palvelus on loppunut jo viikko sitten ja porukka tappaa vain aikaa kasarmilla kotiutumiseen saakka. Me taas kökitään metsässä ja syödään punaisesta pussista melkein loppuun saakka, ai että. E-kausi on kyllä ollut meidän ryhmälle aikamoinen voimanponnistus niin fyysisesti kuin henkisesti joten ajatukset on väkisinkin kääntyneet entistä useammin jo palveluksen jälkeiseen aikaan. Mutta katsellaan mitä uutta tää loppuaika tuo meille tullessaan. Ei muuta kuin klara vappen vaan kaikille!


sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

E-KAUDEN PÖHINÄT

Kevät on vihdoin täällä ja meidän E-kausi on edennyt yli puolen välin (jes). Ollaan päästy lennättämään (säät ovat olleet pääosin todella hyviä), möyhimään metsässä ja tekemään paljon kaikkea muutakin (myös sellaista mitä ei ihan odottanut tekevänsä). Me ollaankin oltu ehkä enemmän tai vähemmän kysymysmerkkinä tämän meidän E-kauden alun ajan. Voitaisiin jopa todeta, että viikkojen edetessä olo on ollut hetkinen, en laittanut rastia ruutuun tässä kohtaa - teemainen. Kuten olen jo aiemmin maininnut, täällä palveluksessa itselle raastavinta henkisesti on se, ettei tiedä mitä tehdään tai miksi jokin asia tehdään. Yleensä kaikki asiat väännetään rautalangasta niin että jopa henkilö, jonka aivojen tilalla on se lautasia hakkaava apina, tajuaa mitä tapahtuu. Siksi ihmetys onkin ollut suurta kun on hiljalleen tajunnut ettei homma olekaan niin selvää.

Erään infernaalisen maastoharjoituksen aikana tuli koettua oman palveluksen persreikäsin päivä. Olisi tehnyt mieli vain kaatua sohjoiseen maahan meritähdeksi makaamaan ja todeta, että tää oli tässä nyt. Toimin sen viikon viikon vanhimpana eli maastoharjoituksen ryhmänjohtajana eikä päässä soinut muuta kuin mornings. Kyseinen viikko taisi osoittaa myös meidän kouluttajille, että nyt on jonkinlainen informaatio- ja viestintäkatkos päässyt tapahtumaan ja asiaan lopulta tartuttiin. Se, onko tämä nyt sitä mitä sen kuvitteli olevan on asia erikseen, mutta nyt itsellä on vihdoinkin jonkinlainen ymmärrys siitä, että mitä me tehdään ja miksi me niin tehdään. Vaikka kyseessä olisikin joku aamuinen homma, se on nyt helpompi järkeistää ja perustella itselle. Huh, tämän episodin jälkeen oma olo onkin helpottunut huomattavasti.

Tuntuu, että tänne ei nykyään kirjoita muuta kuin valitusvirsiä, mutta on tänne risukasaan paistanut välillä aurinkokin. Edellinen viikko meni hyvissä hommissa kun päästiin tossutimppaileen. Aiheesta on tarkoitus kirjoittaa lisää myöhemmin, mutta pakko todeta jo tässä, että kyllä siellä se yksinäinen kyynel vierähti poskelle kun omassa tähypaikassaan makasi. Nuo jutut vaan kiinnostaisi niiiiin paljon ja tiedustelu oli se homma mikä innosti eniten jo ennen palvelusta niiden hatarien tietojen perusteella mitä mistäkin aselajista kykeni onkimaan netin syövereistä. Ollaanhan sitä nytkin tiedustelijoita, mutta kyllä mä voisin palloilla enemmänkin tuolla metsässä meidän ydinhommien lisäksi. 

Tähän loppuun voi todeta taas, että jumalaare kun aika menee nopeasti eteenpäin. Nyt ollaan jo huhtikuussa mikä meinaa sitä, että palvelusta on enää kuppaset 2,5 kk jäljellä. 2,5 kk on ei mitään!
 
Epätietoinen sotilas metsän siimeksessä.