tiistai 13. maaliskuuta 2018

HEY, IS IT ME YOU LOOKING FOR?



Jos et lukenut otsikkoa Lionel Richien biisiä mukaillen niin lue se uudestaan. NYT.



Apuaaa, mun blogi sai kommentin ja vielä sellaisen joka ei ollutkaan jonkun botin kirjoittama salamainos Viagran sivulle! Joku siis vielä muistaa, että tämäkin höperöityvä otus on olemassa. Snif. Tässä oman elämäni suuressa ahdistuneisuusdraamassani (katso edellinen kirjoitus) kyseenalaistin kaiken muun lisäksi myös tämän blogin pitämisen ja siihen kirjoittamisen. Mietin jossain vaiheessa jopa, että piilottaisin koko homman kun tuntui, ettei tässä ollut oikein enää mitään annettavaa puolin eikä toisin. Ainakaan puhdas matkablogi-orientoituminen (tai siihen paluu) ei tunnu nyt yhtään omalta jutulta kun tässä on parissa vuodessa tippunut ihan täysin koko skenestä enkä oikein koe siihen enää myöskään kuuluvani. 

Samaan aikaan oon kuitenkin koko ajan salaa ollut sitä mieltä, että tämän blogin arkistojen kätköistä löytyy monta timanttista juttua jotka saattavat piristää ja naurattaa lukijaa. Olisi siis tavallaan rikos ihmisyyttä vastaan vain antaa kaiken olla tai pahimmassa tapauksessa tuhota koko surkuhupaisa historia, joka myös omana elämänäni tunnetaan. Aina pitää olla referenssejä siitä, että asiat ei välttämättä suju juuri niin kuin on itse ajatellut ja siihen tämä blogi antaa viitteitä omalla nöyrällä tavallaan. Ehkä olisi siis vihdoin aika karistaa kaikki alemmuuden tunteet ja vaan kirjoittaa siitä mistä huvittaa. En voi, en kykene, en pysty enkä halua yrittää saada tätä näyttämään tai tuntumaan superammattimaiselta ja visuaalisesti täydelliseltä tuotokselta. En edes osaa enkä halua opetella, sillä haluan käyttää aikaani aivan muihin juttuihin. Mutta haluaisin kuitenkin välillä kirjoitella näistä muista jutuista. Koska ne ovat mulle tärkeitä ja ne saattaisivat olla myös jollekin toiselle tärkeitä ja sitten jopa saattaisi syntyä jonkinlaista keskustelua. Tai sitten ei.

Palatakseni vielä edellisen kirjoituksen tunnelmiin, niin vuoden vaihduttua tein päätöksen sen suhteen kuinka homma jatkuu. Vaikka olisin töissä päässyt nyt maaliskuun jälkeen tekemään vuorotteluvapaan sijaisuutta kansainväliselle puolelle (olisin oppinut uusia asioita, päässyt tekemään vaativampia hommia ja käyttämään enemmän kielitaitoa, toisin sanoen siis porskuttanut taas pykälän ylemmäs työelämässä) niin ilmoitin esimiehelleni, etten pysty ottamaan työtä vastaan (ja samalla tuli lusikallinen kakkelia housuun koska kuka hullu oikeasti sanoisi töissä etenemiselle Nein?). Meillä oli kuitenkin onneksi oikein hyvä keskustelu omasta tilanteestani joka valoi lisää uskoa siihen, että kaikki kyllä lutviutuu sitten aikanaan.

Ja kyllähän se lutviutuu. Maaliskuun jälkeen siis kokoaikatyöni loppuu ja aion panostaa 110% opintoihini. Kerjäämään ei onneksi kuitenkaan tarvitse ryhtyä sillä sain 40% sopparin (pyysin itse näin vähän tunteja) vielä puoleksi vuodeksi eteenpäin. Käänsin siis nykyisen tilanteeni nurinpäin ja olen pian vain kaksi päivää viikossa töissä ja lopun ajan opiskelen perse ruvella (katson siis Netflixiä). Tämä tuleekin oikeasti tarpeeseen sillä opinnot ovat lähteneet todella tahmeasti liikkeelle vuoden vaihtumisen jälkeen. Toisaalta en jaksa nyt piiskata itseäni tekemään yhtään enempää sillä olo on niin väsähtänyt koko ajan. Odotan ja oletan, että vauhti kiihtyy sitten keväällä kun töiden sijaan energiaa voi käyttää opintoihin (ja samalla oma henkinen hyvinvointi kasvaa kun pääsee panostamaan siihen mikä on itselle tärkeää).

Kevään ja kesän tavoitteena on saada opintopistemäärä ainakin 110 op saakka kasaan jolloin voidaan hyvän hengen nimissä jo puhua 2 vuoden suoritetuista opinnoista. Tällä hetkellä tilanne on 70 op ja 13 op on työn alla joten tämä ei mielestäni ole edes kovin suuruudenhullu suunnitelma. Sellaiseksi se muuttuu sitten kun kasvan kiinni sohvaani kun "piti katsoa vain yksi jakso Ru Paulia lukemisen välissä, mutta kuinkas sitten kävikään...".

torstai 28. joulukuuta 2017

YKSI KRIISI, POR FAVOR

 "On omituista että ihmisten on niin vaikea olla tekemättä mitään, 
istua hiljaa, vaipuneena väsymykseensä, paikkaansa maan rajassa. 
He eivät halua lähemmin tutustua tilaan jossa ollaan voimattomia 
ja vailla sidettä oman sisimmän parhaaseen. 
- - 
Ja kuitenkin juuri siinä tilanteessa missä ihminen on, 
siinä yksitoikkoisuudessa josta ei ole hakeutunut pois, 
voi kokea myös käännekohtia ja muutosta. 
Mitättömyyden tunne voi kadota, 
kun ihminen on olemassa siinä hetkessä jonka ainoa sisältö on tyhjyys, 
kun huomaa tuulen ja sateen miltei olemattomat äänet. 
Silloin lähenee kasvimaista tilaa, kasvua, 
jolloin juuret hitaasti haparoivat eteenpäin tuntemattomissa multakerroksissa." 

Näin kirjoittaa Carl-Erik af Geijerstam jota Mazzarella lainaa kirjassaan Täti ja krokotiili. Teksti sanoittaa niin paljon kauniimmin ja paremmin tätä olotilaa jota itse on kuvaillut vain toteamuksella "tuntuu pahalta, mutta en tiedä miksi" ja jos ihan totta puhutaan niin "kaikki tuntuu ja on paskaa". Tämä eksistentiaalinen hämmennys alkoi kesällä ja on syksyn mittaan vain salakavalasti vahvistunut jo siihen voimakkuuteen, että kun illalla makaan sängyssä ja koitan nukahtaa, ääni pään sisällä sanoo "kaikki on turhaa, elämäsi on niin turhaa" ja rintakehä puristuu kasaan ja sydämeen sattuu hengittäessä.


*****


Eilen  hyvä ystäväni totesi että mullahan on kolmenkympin kriisi.

MINULLA?!?!?!

Ensinnäkin, kun ihminen on elänyt yhtä kriisiä jo vuodesta -87 niin joku kolmenkympin kriisi kuulostaa vaan niin järkyttävän banaalilta asialta. Toiseksi, eikös tämä kriisi koeta yleensä siinä kohtaa kun koulut on käyty, nousukiitoinen ura aloitettu, mies hankittu ja lapsi pukellettu? Kysytään, mitä seuraavaksi. Itsehän olen vielä tuossa vaiheessa yksi: hankitaan koulutusta, joten what´s the problem?

Mutta kävinpäs vähän internetsissä lukemassa muiden ihmisten kokemuksia. Ja alkoi jo hieman naurattamaan. Ei ole olemassakaan niin spesiaalia ahdistusta etteikö joku muu olisi kokenut samaa. Eli kyllä tällainen "en ole saavuttanut mitään ja haahuilen vieläkin elämässäni"-kriiseily myös sujahtaa aika mukavasti tämän iän panikointiin.

Mikä tästä sitten tekee niin epämukavaa itselle?

Yleensä kun tuntuu siltä, että seinät kaatuu päälle niin silloin oikeasti on joku hirvee paskanakki menossa elämässä. Silloin voi ajatella, että "nyt tuntuu kamalalta, mutta sitten helpottaa kun tämä on ohi". Sitä on helppo asennoitua raatamaan hetkellisesti perse ruvella tai itkemään joka ilta itsensä uneen.

Mutta tämä on aivan sietämätöntä, sillä nyt itsellä on kaikki hyvin. KAIKKI ON NIIN HYVIN ja silti tuntuu pahalta. Ja tuntuu vielä pahemmalta sanoa sitä ääneen ihmisille. Millainen kiittämätön sika valittaa - jos ei nyt kultalusikka, niin vähintään ruostumattomasta teräksestä valmistettu lusikka persuuksissa että kaikki on niin rankkaa. Elämä on niin rankkaa.

Mun elämä on niin rankkaa, kun oon töissä joista jää hyvä mälli rahaa säästöön joka kuukausi.

Mun elämä on rankkaa, kun oon onnistunut saamaan ekan vuoden opinnot kasaan ja pääsin opiskelemaan unelmieni pääainetta eli kansainvälistä politiikkaa.

Mun elämä on niin rankkaa, kun on mahdollisuus halutessa nähdä ihania ystäviä joiden kanssa voi harrastaa ja matkustella tai sitten vastavuoroisesti voin linnoittautua kotiin lukemaan kirjoja. 

Tää vaan on niin rankkaa kuulkaas ihmiset.




Mutta eipä sitä oikein omille ajatuksille ja tunteilleen voi mitään. Eletään ne läpi ja seilataan sitten kohti sitä kuuluisaa keski-iän kriisiä. Eli vuosi 2018 ja uudet kriisit, tervetuloa!













keskiviikko 20. syyskuuta 2017

SURKEAN POLITOLOGIN KUVATUS

Kesällä 2014 pääsin Tampereen yliopiston Johtamiskorkeakouluun opiskelemaan Politiikan tutkimusta. Nyt on vuoden 2017 syksy ja suunnitellun opiskelutahdin mukaan kanditutkielma olisi pitänyt pukeltaa jo maailman (tai ainakin vähintään tutkielman arvioijan) nähtäville. Missä vaiheessa opintoni sitten ovat?


Eivät missään hyvässä ainakaan, sen mulle teki selväksi opon ilme kun hän näpytteli tietoni viime viikolla auki ja näki opintopistemääräni. Melkein tunsin kuinka kuvitteellinen LUUSERI-leimasin iski otsaani merkinnän.Opintosuorituksissa komeilevat häpeilevät vaivaiset 44 opintopistettä. Miten tässä näin kävi?




Kun opinnot alkoivat vuonna 2014 syksyllä oli tutkinto TAMK:ssa vielä kesken. Koska mistään turhasta syystä ei ensimmäisen vuoden opintoja saanut siirtää vuodella, päätin että ilmoittaudun läsnäolevaksi ja koitan kekkuloida edes muutaman kurssin kasaan. Tuona syksynä aloitin työharjoittelun (joka oli tietenkin palkaton) jonka lisäksi oli vähän pakko käydä myös oikeissa töissä. Muistan, että kävin kv-politiikan aloitusluennolla, mutta en sitten kuitenkaan edes lähtenyt yrittämään kurssin suoritusta. Näin jälkikäteen voisi kysyä, että miksi oi miksi.

Seuraavan keväänä koitin saada loppuja TAMK:n kursseja kasaan ja niiden rinnalla sain tehtyä yhden (YHDEN) yo-kurssin. Syksyllä 2015 taas oli vuorossa opinnäytetyön tekeminen (päivätöiden rinnalla, tottakai!) joten yliopiston opintoja ei voinut edes kuvitella tekevänsä samalla. Vuoden loppuun mennessä kerkesin kokea pienet työuupumukset, valmistua kuin ihmeen kaupalla ajoissa TAMK:sta ja lähteä reppuseikkailulle Uuteen-Seelantiin.

Vuoden 2016 tammikuun piti olla se hetki kun opinnot alkaisi oikein toden teolla ja noppia vaan satelisi koriin apinanraivolla suoritettujen kurssien jälkeen. Juuu, ei mennyt ihan niin. Kyllä se työssä uupuminen ja henkinen pahoinvointi mistä sai kärsiä yli puoli vuotta otti oman aikansa poistua kehosta. Kevään aikana tuli jätettyä kesken aika monta jo aloitettua kurssia, mutta muutaman jaksoi pakertaa loppuun saakka. Hyväksiluin myös joitain tylsiä pakkokursseja tradenomin papereilla ja  tuo edellä mainittu 44 op tuli kasaan nyt syksyllä kun viimeisetkin suoritukset merkittiin järjestelmään.


Kolmas kerta toden sanoo! Jos nyt saisi tämän peruskurssinkin vihdoinkin suoritettua.

Tein nyt kesällä hyvät läpiviennit itselleni ensimmäiselle periodille ja katselin myös tulevia opintoja. Tämä syksy olisi vihdoinkin se hetki jolloin alkaisi tapahtua edistystä opintojen suhteen. Kaksi viikkoa sitten alkoivat ensimmäiset luennot ja alku vaikutti lupaavalta. Ja sitten tapahtui jotakin mitä en oikein osannut odottaa. Sain töitä. Ja kaiken lisäksi, oman alan töitä. Mun vakaa suunnitelma sosiaalipummin elämästä lensi ikkunasta ulos ja ensi viikon maanantaista eteenpäin käyn töissä kuin kuka tahansa sivistynyt ihminen. Toimistossa. Sihteerinä. Kääk.

Vaikka idealisti sisälläni vierittääkin yksinäisen surun kyyneleen peruuntuneen opiskelusyksyn johdosta, realisti iskee kylmää faktaa tiskiin tämän yllättävän käänteen hyvistä puolista. Vaikka töissäolo tarkoittaakin nyt opiskelua vain vapaa-ajalla, siihen antaa oman motivaationsa opolta tullut tieto uudesta muutoksesta pääainevalinnan suhteen, joka astui voimaan palveluksessa ollessani (yllärii).

Nykyään pääainetta haetaan 2. opiskeluvuoden 2. periodissa kun opintoja on takana noin 1,5 vuotta. Jos syystä taikka toisesta ei ole opiskellut normaaliin tahtiin niin se on buhuu, oma vika. Jokaiselle opiskelijalle lasketaan jo suoritetuista opinnoista indeksi jolla porukka rankataan paremmusjärjestykseen ja määrätään kumpaa pääainetta, valtio-oppia vai kansainvälistä politiikkaa, luetaan. Sanomattakin selvää, että omalla opiskeluhistoriallani en taida tehdä kehenkään vaikutusta.


Kv-politiikkaa ja pientä napostelua

Joten mulla on tämä syksy aikaa riipiä niin paljon opintoja kasaan kuin mahdollista ja vielä tietenkin mahdollisimman hyvin arvosanoin. Näin lisään edes vähän mahdollisuuksia siihen, että pääsen jatkamaan kv-politiikan parissa, joka on ollut oma toive numero uno aina. Jokaisella vuosikurssilla suosio kahden pääaineen välillä vaihtelee, mutta uskoakseni kv-politiikka on useimmiten ollut halutumpi vaihtoehto. No, aina saa haaveilla että tänä vuonna kaikki haluaisi pakertaa valtio-opin parissa., hehe.

Vaihteen vuoksi sitä siis löytää itsensä tilanteesta jossa pitää painaa hommia tuplamäärä normaaliin verrattuna. Vietin viime viikon infernaalisissa ahdistuksissa asian suhteen, mutta nyt alan pääsemään jo tilanteen herraksi. Loppujen lopuksi, eihän sitä muutenkaan oo pahemmin mitään elämää joten vapaa-ajan käyttäminen opiskeluun ei ole mikään kovinkaan suuri myönnytys. Kunhan saa hommat aikataulullisesti hyvään jamaan niin, että työlle, opiskelulle, liikunnalle ja löhöilylle on oma tietty aikansa niin sitten ei muuta kuin vaan sukkana sisään ja pistetään hamsterin pyörä pyörimään!

Todetaan tähän vielä, että omien opintojen jatkaminen ei todellakaan ole mennyt mitään suoraa lineaarista reittiä eteenpäin, mutta sellasta se elämä on. Välillä tulee mutkia matkaan ja silloin mennään kiertoreittiä. Pääasia on, että suunta on eteenpäin.

tiistai 12. syyskuuta 2017

OMA HENKINEN PAKOPAIKKA INTISSÄ




Ennen palveluksen alkua pohdiskelin kuinka onnistuisin intissä latailemaan akkujani jos tuvassa elämöitäisiin aina sinne hiljaisuuteen saakka joka ilta. Introventtinä ihmisenä rauhoittuminen on ensisijaisen tärkeää oman hyvinvoinnin ja jo melkeinpä mielenterveyden kannalta eikä omat akut lataudu jos en saa olla omissa oloissani. Ajattelin siis, että tupaeläminen saattaisi olla välillä haastavaa vaikka oonkin tottunut elämään kämppisten kanssa ja matkustellessa nukkumaan monen hengen dormeissa.

Itsellä kävikin aikamoinen munkki koko palveluksen ajan tupien ja siellä olevien ihmisten suhteen. Meidän P-kauden tuvassa oli 6 alokasta ja neljä johtajaa. Eniten ääntä pitivät johtajat, mutta hekin todella harvoin. Illat kuluivat enimmäkseen kaikilla omissa oloissa, punkissa torkuttiin, kuunneltiin musiikkia tai katseltiin tv-sarjoja tai elokuvia, käytiin iltapalalla, lenkillä ja saunassa. Aukissa jaoin tuvan sotakoiraohjaajien kanssa, mutta he oleskelivat tuvassa vain yöt ja olivat muuten kaiken ajan koiratalolla. Omaa ihanaa yksityistä hiljaisuutta ja rauhallisuutta joka tuli todella tarpeeseen sillä tuona aikana aivot kävivät aikamoisilla ylikierroksilla. Takaisin Parolaan palattuani elin muutaman viikon omassa tuvassa ja alokkaiden tultua siirryin toiseen komppaniaan (hellou välimatkat ja niiden aiheuttamat säätämiset) p-kauden ajaksi. Tuvassa oli jälleen johtajia ja alokkaita sekaisin ja vaikka naisia olikin tuvassa 10, oli siellä kyllä aina rauhallista. E-kaudella pääsin takaisin omaan komppaniaan ja 16 hengen tuvassa mun lisäksi majaili peräti yksi naisoppilas. Otettiin vielä punkat eri puolilta tupaa niin meillä oli kyllä aika kuninkaalliset oltavat koko loppupalveluksen ajan.


Pepsi Max, aina matkassa mukana...


P-kaudella oli jotenkin vielä niin psykoosissa kaikesta, ettei lukemisesta tullut oikein mitään. Aloitin pari kirjaa, mutta sain luettua vain muutamia sivuja molemmista. Vasta aliupseerikurssin alettua alkoi nousta todella suuri tarve saada jotakin täysin muuta ajateltavaa vastapainoksi sille teoriatankkaamiselle. Niinpä muistin hyvin, hyvin monen vuoden tauon jälkeen kirjaston olemassaolon. Siitä alkoikin mun melkeinpä joka viikonloppuiset pyhiinvaellusmatkat Tampereen pääkirjastoon. 

Aloin käymään läpi Paolo Coehlon kirjallisuutta ja niiden henkiset teemat olivat mukavaa vaihtelua käytäntöön keskittyvälle koulutukselle. Myöhemmin lukeminen alkoi siirtyä enemmän "teemaan" sopivaan kirjallisuuteen: Suomen sotiin, lottien muistelmiin ja rauhanturvaamiseen. Sinänsä nurinkurista, sillä lukemisen tarkoitus oli nimenomaan päästä hetkeksi karkuun armeijaelämää mutta nyt oikein kylvin kaikessa aiheeseen liittyvässä. Mutta ehkä siinä olikin tujaus jonkinlaista shokkiterapiaa mukana, kun luki 40-luvun sotakokemuksia ei se oma (henkinen) kärsimys tuntunutkaan niin pahalta nykyisyydessä, heh.




Vuoden vaihteessa palvelustoveri vinkkasi mulle Helmet lukuhaasteesta 2017, jonka ideana oli lukea tulevan vuoden aikana 50 kirjaa erilaisilla etukäteen määrätyillä teemoilla. Haasteen tarkoituksena on avartaa lukijan lukuvalikoimaa ja saada ihmisiä lukemaan monipuolisemmin erilaisia teoksia. Koska haasteessa yhdistyi lista (listat on parhaita!) ja tavoitteellinen suorittaminen, olin myyty saman tein. Toinen puolikas omasta palveluksesta menikin sitten vapaa-ajan puitteissa haastekirjoja lukemalla ja sain haasteen suoritettua nyt syyskuun alussa (luettuja kirjoja tällä hetkellä 57!). 

Palveluksen aikana oli ihanaa kun pääsi pitkän tauon jälkeen oikein sukeltamaan kirjojen maailmaan ja lukea koko sielunsa kyllyydestä. Nimittäin sitä ennen meni puoli vuotta tiukasti tenttikirjojen parissa ja ne jos mitkä ovat suurimpia lukemisen inspiraation tappajia. Vaikka olenkin aina ollut kova lukutoukka niin näin intensiivisesti pääsin viimeksi lukemaan varmaankin ala-asteella jolloin raahasin koulun pikkukirjastosta viikottain repullisen kirjoja kotiin. Itsellä lukeminen toimii täydellisenä nollaajana ja siitä muodostui palveluksen aikana oikea henkireikä. Lisäksi lukeminen vaan on mitä parhainta ajankäyttöä. Vai mitä mieltä olette:


“A reader lives a thousand lives before he dies. The man who never reads lives only one.” 

 George R.R. Martin

perjantai 1. syyskuuta 2017

RESERVILÄISEN ELÄMÄÄ

Varmasti suurin osa palveluksen käyneistä jatkaa omaa normaalia siivilielämäänsä ja intistä tulee vain hatara muisto aivojen perukoilla. Itsellä aivan alusta saakka oli tavoitteena/toiveena, että palveluksen jälkeen toimisin edes jollain tasolla aktiivireserviläisenä. Aika reservissä on tämän kesän osalta mennyt aivan älyttömän nopeasti joten sitä ei ihan heti rintamus sankarillista poltetta tuntien syöksynyt ressutoimintaan mukaan. Sen sijaan tässä on hiljalleen otettu pieniä askelia oikeaan suuntaan.





HÄMEEN ILVES 2017

Jo keväällä tutkailin onnessani MPK:n kurssitarjontaa ja kirjoittelin itselleni ylös mahdollisia kursseja joihin haluaisin osallistua. Omiin aikatauluihin ja budjettiin (kurssi on ilmainen SA-sijoituksen omaavalle) sopi parhaiten yksi Hämeen Ilves 2017-harjoituksen kursseista. Itsellä kesti kauan ilmoittautua kurssille kun yritin innostaa entisiä palveluskavereita mukaan, mutta lopulta oli pakko todeta että fuck it, mennään sitten taas yksin ja pistin lomakkeen vetämään. Lopulta yksi meidän porukan naisista innostui myös, mutta kurssi täyttyikin juuri ennen häntä ja nyt ootellaan josko yksi peruuntumispaikka ilmestyisikin vielä näköpiiriin.

Tälle kurssille meno kuitenkin hieman jännittää ja ujostuttaa. Aiemmilla MPK:n kursseilla on aina ollut vain naisten kesken ja siellä kaikki on ollut niin sanotusti samalla viivalla. Armeijassa tuli huomattua, että ihan sama mitä teki, kuinka paljon yritti ja millainen oli, jollekin miehelle se ei koskaan ollut tarpeeksi. Tähän on tietty helppo sanoa, että tällaisen henkilön voi aina jättää omaan arvoonsa, mutta se ei olekaan niin yksinkertaista jos kyseisen kaverin kanssa joutuukin toimimaan 24/7 yhdessä. Hieman siis jännäilen sitä, sattuuko tuolla kurssilla vastaan näitä "olen mies, olen jumala"-sankareita. 

Lisäksi oman palveluksen aikana meihin onnistuttiin iskostuttaan sellainen ajatus, että me ollaan ihan paskoja eikä me osata mitään. Kun tarpeeksi kauan moista kuuntelee ja elää kyseisessä narratiivissa niin siihen alkaa uskoa myös itse. Joten mua pelottaa että kurssilla mun taidoista oletetaan yhtä kun ne on oikeasti aivan toista. Tin tin tin tiiiiiin, ei muuta kuin rauhoittavia kohti naamaa!



KERTAUSHARJOITUKSET

Muutama päivä sen jälkeen kun ilmoittauduin Hämeen Ilvekseen niin kertausharjoituskäsky tipahti postiluukusta. Meni hetken aikaa sisäistää mikä homma, luulin vielä että kyseessä oli VEH eli vapaaehtoinen kutsu sillä mun aivoissa mielsin, että VEHin keltainen väri on paljon agressiivisempi kuin tämä neutraali valkovihreä paperi. Mistä tämäkin aivopieru päähäni hiipi? Mutta loppujen lopuksi itselle aivan sama olisiko tullut kutsu vai käsky, mukaan olisin mennyt kuitenkin. Nyt mieltä lämmittää toki reserviläispalkka joka maksetaan harjoituksen ajalta. Kerkesin olemaan peräti kaksi kuukautta reservissä kun käsky jo kävi. Naurattaa, sillä esimerkiksi kämppikseni ei ole päässyt kertaakaan kertaamaan vaikka on ollut reservissä jo 10 vuotta.

Kertausharjoituksen suhteen on hieman ristiriitaiset fiilikset. Oon innoissani, että päästään hommiin ja ehkä opitaan/nähdään jotain uutta, mutta toisaalta en oota yhtään sitä, että pitää möyriä pimeässä loskapaskassa punaista pussia halaten. Noo, what doesn´t kill you ja niin pois päin.



HAKU MAAKKIIN

Mä oon ootellut PV:ltä erästä kirjettä tässä jo muutaman viikon ja aina vain selkeämmäksi käy, että asiassa kestää ja koska mitään varmuuksia ei ylipäätänsä ole siitä, että pääseekö yhtään mihinkään (tästä lauseestahan sai paljon selvää) niin ajattelin sitten laittaa muitakin verkkoja vesille. Tässä tapauksessa verkko on nimeltään maakuntajoukot joihin nyt päätin laittaa hakemusta menemään. Tämähän prosessi tulee myös olemaan pitkä kuin nälkävuosi joten vielä ei ole tietoa ollenkaan siitä, että pääseekö edes mukaan. Mutta tässä vaiheessa riittää, että täytän hakemuksen ja odottelen mitä tammikuussa tapahtuu. 


MITÄ MUUTA?

- Reserviläisliittoon liittyminen, yhdistys on vielä mietintämyssyn alla 
- SRA eli sovellettu reserviläisammunta kiinnostaa
- MPK:lla lisää kursseja, kenties kouluttajakursseja?