lauantai 30. huhtikuuta 2016

INTTI TUTUKSI NAISILLE 2016


Niin särmää... tasku auki!

Huhtikuun tokavikalla viikolla pääsi taas vetäsemään kurkkusalaatit niskaan ja sitomaan hapsottava tukka tiukasti niskaan kiinni. Vuorossa oli Jyväskylässä järjestettävä Intti tutuksi naisille - kurssi, joka kesti kaksi päivää ja yhden yön. Oli siistiä kuulua nyt niihin onnekkaisiin joilla PAM oli jo takataskussa ja kyllä sitä koko ajan mielessä takoi ajatus "enää 2 kk ja tää on mun arkea". Samalla se antoi paljon motivaatiota tehdä asiat kunnolla ja ennemmin liikaa kuin liian vähän. Kurssin sisältö oli päällisin puolin aika samanlainen kuin aiemmilla kursseilla (leiriytyminen maastoon ja siihen kuuluvat toimenpiteet, erilaiset rastikoulutukset, tietoa varusmiespalveluksesta ja kasarmilla olemisesta, sulkeisia ja tahdissa marssimista), mutta tästä huolimatta tuli myös paljon uuttakin asiaa eikä se vanhan kertaaminenkaan ikinä huonosta ole.


Uutta oli lihaskuntotestien tekeminen ja omasta puolestani oltaisiin voitu rykäistä Cooperikin siihen vielä. Testien tuloksista kirjottelen myöhemmin kun käyn samalla läpi onko tästä kevään reenailusta ollut mitään hyötyä, mutta tässä sanon sen, että punnerrukset ja vatsat oli tosi jepa kun taas vauhditon pituushyppy oli täys häpäsy. Tietää mitä tekee viimeset viikot... Mutta oli älyttömän hyvä, että kurssinvetäjät olivat ottaneet testit ohjelmaan sillä niistä sai hyvin osviittaa omasta kunnosta tällä hetkellä. Toinen uusi kokemus oli 6 km marssi repun kanssa omassa ryhmässä niin, että jokaiselle 6 hengen ryhmälle jaettiin myös kaksi tellua eli telamiinaa (painavat n. 10 kg kipale) kannettavaksi ja jokainen ryhmä sai itse päättää kuinka kantamisen hoitaa. Kannoin miinaa 2/3 matkasta niskassa repun päällä ihan vain siksi, että oma kurjuus mukavuus oli mahdollista maksimoida näin. Kyllä se loppupuolella alkoi hieman tuntua vaikka matka olikin naurettavan lyhyt (verrattuna siis tuleviin marsseihin). Lisää kuntoilua tähänkin!


Sunnuntaina päästiin myös tutkimaan tupakaapin särmää olemusta ja saatiin (vaikkei armeijassa oikeasti koskaan saada) varusmiehen pitämä koulutus punkan ja pinkan teossa. Ehkä hieman hymyilytti kun mies näyttää kahdeksalle naiselle kuinka sänky pedataan. Ja pinkka, se ei tule kyllä olemaan oma paras kaverini palveluksessa, mutta henkisen piinaavuuden muotona ymmärrän hyvin, miksi moista laitoksessa harrastetaan. Ampumaan päästiin tällä kurssilla vain EKO-aseen muodossa ja sain 10 laukauksen kilvassa vain 80,2 pistettä. Nyyh. 

Tälläkin kurssilla parasta antia oli ohjelman lisäksi muiden naisten kanssa jutustelu armeijasta, palveluksesta, omista toiveista ja huolenaiheista. Kun ei omassa lähipiirissä ole ketään tässä tilanteessa olevaa niin kyllä huomaa kuinka sitä turpa vaan käy eikä loppua näy kun pääsee jauhamaan aiheesta muiden kanssa. Onneksi tämä Mpk-toiminta ei vielä tähänkään lopu sillä kahden viikon päästä on ampumiskurssi Huittisissa ja toukokuussa pääsee tetsaileen Turun saaristoon. Peukut pystyyn, että tuolloin omat KH-vuorokaudet pompsahtaa 10 (nyt 8). Ensimmäistä ylennystä odotellessa, hah hah...

tiistai 19. huhtikuuta 2016

HOBITTON - JOKAISEN LOTR-FANIN PYHIINVAELLUSKOHDE


Tehdäänpäs vielä pientä paluuta matkustamisen puolelle tuosta inttimaailmasta. Ja matkailussa siirrytäänkin  heti fantasiamaailmaan, nimittäin yksi tämän nörtin kohokohdista Uuden-Seelannin reissulla oli käynti Hobittonissa, eli Konnun kuvauspaikalla. Turistejahan oli paikalla luonnollisesti aivan jäätävä määrä, mutta kaikki lähtöt olivat fiksusti porrastettuja jolloin muut ryhmät jäivät kierroksen aikana melkein kokonaan piiloon (sai nauttia kierroksesta rauhassa + oli mahdollisuus ottaa hyviä kuvia). Saimme Kiwibussin porukalla oma turistiopas joten ihan kuin yksityiskierroksella oltaisiin oltu!



Lysti kustansi 91 $ eli noin 56 euroa. Varsinkin alkuperäisessä valuuttamuodossaan kuulostaa aika suolaiselta, mutta hintaan sisältyi myös bussikuljetus takaisin Rotorualle ja oikeasti, vaikkei olisikaan mikään kova LOTR-fani, niin oli tuo paikka muutenkin näkemisen arvoinen. Meidän opas oli supermukava ja kertoili hauskoja tarinoita Hobittonin alkuvaiheista, rakennusprojektista ja kuvauksista. Esimerkiksi Bilbon juhlia kuvatessa porukka piti saada oikeasti känniin jotta tunnelma olisi aito ja pienet hobittilapset olivat näyttelijöiden omia lapsia, kuten Samvais Gamgia näyttelevän Sean Astinin.


Kierrokseen meni ehkä pari tuntia ja sen päätteeksi päästiin tavernaan (Green Dragoniin kenties?) maistamaan erikoisolutta tai siideriä. Lipun hintaan kuului tämäkin mukava herkku. Hobittonin alue oli oikeasti yllättävän iso ja pienten polkujen varrella oli toinen toistaan söpömpiä ja hellyyttävämpiä lavasteita rakennettu. Oli juustokauppaa, kuivumaan ripustettuja pyykkejä, kukkapenkkejä ja työkaluja. Suurta hupia tuotti meidän porukan ruotsalaisen viikingin Henrikin pituus yhdistettynä lavasteiden kokoon ja hänestä otettiinkin kuvia varmaan jokaisen lavasteen kohdalla.

Henrik ja oikea hobitti


Kun oltiin lähdössä pois, meille ilmoitettiinkin, ettei matkamuistomyymälään enää kerkiä. Kaikkihan olivat luonnollisesti olettaneet, että sinne mennään jälkikäteen eikä kukaan käynyt siellä ennen kierrosta. Onneksi kaikkien surunmurtamat naamat saivat kuskin odottamaan hetken verran kun syöksyttiin kaupan puolelle. Ostin itse nopeasti muutaman Hobitti-postikortin ja niiden mukaan sai vielä aidot Hobitti-postimerkit! Toivottavasti kortin saaneet (eli äiti ja isä haha) osasivat arvostaa spesiaalia lähetystä.


sunnuntai 17. huhtikuuta 2016

LIEBSTER AWARD - 2016 EDITION


Sain matkailijaystävältäni/matkabloggaajalta Sandralta (kirjoittaa Terveiset päiväntasaajalta - blogia) Liebster Award - palkinnon. Ideana on tehdä pienempiä blogeja enemmän tunnetuiksi linkkaamalla ja verkostoitumalla (eli kiusaamalla kysymyksillä hehe). Me ollaan aikoinaan Sandran kanssa tutustuttu Thaimaan Koh Changilla kun oma työharjoittelu ja Sandran mahdollinen työpaikkaneuvottelu kusahti kasaan. Päätin sitten lähteä seikkailemaan Cambodiaan ja Vietnamiin yhdessä Sandran ja hänen ystävänsä Nennen kanssa kun paluu Suomeen ei napannut siinä kohtaa. Oi, mitä muistoja! :,)

Kreetalla manatoimassa

Tässä ohjeet haasteen saaneille:
  1. Kiitä sinut nimennyttä bloggaajaa ja laita linkki hänen blogiinsa
  2. Vastaa sinut nimenneen bloggaajan 11 kysymykseen
  3. Nimeä ja linkkaa Liebster Awardin ansaitsevat blogit
  4. Keksi 11 uutta kysymystä nimitetyille

Tomorrowland <3


1. Mikä on seuraava matkakohteesi?

Oma seuraava reissu kolkuttelee jo ihan nurkan takana, lähden nimittäin huhtikuun vikalla viikolla Irlantiin. Kyseessä on viiden päivän miniloma jonka aikana on tarkoitus tutustua Dubliniin sekä Irlannin maaseutuun Wicklow-vuorien siimeksessä vaeltaen (hyvää reeniä inttiin!). Kesäkuussa on luvassa taasen We are Electric - festivaali Hollannissa (ja DIE ANTWOORD) sekä muutama päivä Amsterdamissa. Tämän jälkeen matkailu jää tauolle ja minusta tulee mortti.
2. Mitä ilman et voisi elää?

Ruokaa, ilmaa, vettä... Mutta jos tässä meinataan jotain tavaroita tai muita ei elämälle tärkeitä asioita niin täytyy sanoa, että läppäri ja kännykkä on aikas tärkeitä käden jatkeita. Ja jos niistä pitäisi valita jompi kumpi niin läppäri veisi voiton. Aika jonka voi tuhlata päivittäin koneen ääressä on hävettävän suuri. Kai teillekin on tuttu tilanne missä mä katon äkkii yhen jutun johtaa siihen, että kohta huomaa olleensa koneella 4 tuntia ja lukevansa juuri sillä hetkellä jostain Rasputinin säilötystä siittimestä jota Venäjällä käydään museossa tervehtimässä koska siinä uskotaan olevan jotain salaisia taikavoimia? Ai ei oo? Ei mullekaan...

3. Mikä on lempinimesi ja miksi?

Rakkaalla lapsella on monta nimeä ja jostain syystä mulle keksitään aina jotain hassuja kutsumanimiä. Viimeisin oli Mopsi ja se oli käytössä mun entisessä työpaikassa. Läppä lähti liikkeelle siitä, että kerran huusin työkavereita lounaalle ja se kuulosti ihan siltä, kuin olisin huutanut Vuh vuh! Siitä se sitten lähti liikkeelle...Musta tuli sellainen harottavasilmäinen mopsi, joka sanoi vuh vuh ja tykkäsi nakeista.


Minä ja Mordor

4. Jos menisit naimisiin, niin missä menisit?

Niinkin romanttisessa paikassa kuin maistraatissa. Kirkkohäät on ihan ehdoton never ever enkä oikeastaan osaa nähdä itseäni missään rannalla seisomassa ja huokailemassa rakastamani miehen naamalle. Käytännöllisuus, tehokkuus ja vaivattomuus ovat hyviä periaatteita naimisiinmenossakin. Hah, oon oikea toivemorsian :D

5. Hurjinta mitä olet tehnyt elämässä?

Tällä hetkellä tuntuu, että  tuleva asepalveluksen suorittaminen tulee olemaan se hurjin juttu. Erityisesti siinä mielessä, etten aiemmin koskaan uskonut että musta voisi olla siihen ja nyt olen tehnyt työtä tämän ajatuksen selättämiseksi ja uskoakseni siihen, että se on mahdollista myös tällaiselle pikku tirpalle. Jo tehdyistä jutuista hurjinta oli benji-hyppy Uudessa-Seelannissa. Olin vielä 3 h ennen hyppyä sanonut, etten koskaan tuu hyppäämään benjiä, mutta niin sitä vaan oltiin sitten seisomassa sillan reunalla 42 metrin pudotus jalkojen alla. Se kylmän kauhun tunne kun odotit lupaa hypätä... huuh huuh.

6. Hienoin paikka jossa olet vieraillut?

Kyllä se oli tuo Uusi-Seelanti. Siellä joka päivä näki tai koki jotain aivan uskomattoman upeata ja käsittämätöntä. Luontomatkailijalle maa on loputon aarreaitta eikä aktiviteetteja hamuilevakaan jää nuolemaan näppejään. Myös Mongolian arot mykistivät aikoinaan tätä pientä sielua.

Krapula ja veneretki Thaimaassa

7. Illallinen ravintolassa vai take away ja Netflix?

Verkkarit hulmuten take away kainaloon ja kotiin katselemaan Twin Peaksia!

8. Viikon kohokohta?

Nää kysymykset on liian pahoja kuin näissä paljastuu oman säälittävän elämän koko kirjo. Kokoaikatöissä viikon kohokohta oli perjantaina töiden jälkeen sali, kebab, leffa ja sauna -kombo. Tuo oli mun puhdistautumisriitti jolla siirryin viikonloppuun ja vapaalle. Nyt kun elämä on yhtä mössöä missä ei ole mitään eroa viikonlopulla tai arjella, ei kohokohtia oikein oo. Ei oo rutiineja vaikka kuinka oon tässä yrittänyt kehitellä jotain. Jokainen viikko on erilainen ja sitä vaan yrittää tasapainoilla eri tekemisten kanssa niin ettei aikaa tuhlaannu liikaa koneella hengailuun. Köh köh.

9. Kuntosali vai sohva?

Eka se kuntosali ja sit vähän sohvaa?


Kaikoura

10. Maa/paikka, jonne et missään nimessä haluaisi matkustaa?

En tiedä onko mitään never ever-paikkoja, koska nykyään voisin ajatella matkustavani joskus (tuhannen vuoden päästä) esim. työn merkeissä myös jonnekin konfliktialueelle. Jos jotain yhden miehen protesteja haluaisi harrastaa niin sitten voisivat esim. Pohjois-Korea ja Israel joutua mustalle listalle. Mutta nämäkin olisivat poliittisia kannanottoja joilla ei kuitenkaan olisi mitään tekemistä itse maan, sen kulttuurin tai kansalaisten kanssa. Joten loppujen lopuksi, miksi suotta.

11. Lempipaikka kotona?

Eniten vietän aikaa koneen ääressä, mutta se on edelleen hyvin epämukava paikka kaikesta tuunauksesta huolimatta. Koska omaa pituutta on rajoitetusti, ei työpöydän ääressä oleminen ole kovin ergonomista. Tällä hetkellä mulla on kirjapino lattialla jalkatukena sekä 5 cm paksu iso kirja takapuolen alla nostamassa mua sen verran, ettei tarvitse olkapäät koholla kirjottaa. Silti on hankalaa. Kivik-sohvalla on ihanaa, mutta välillä menee tosi pitkäkin aika ettei sen syleilyyn pääse istumaan. "Onneks" nyt on pari sarjaa jota tulee seurattua telkusta niin voi hengailla olkkarissakin.

Tongariro Alpine Crossing

Koska kohta siirryn kirjoittamaan ihanan kamalia inttijuttuja ajattelin, että heitän kysymykseni ilmoille heille, joilla palvelus on myös alkamassa. Armeijaan liittyvät asiat valtaavat koko ajan enemmän ja enemmän omaa mieltä ja kun tuolla oikeassa elämässä (mikä se on) en tunne ketään kuka olisi nyt aloittamassa palvelusta, on tällainen verkossa tapahtuva vertaistuki aikas mukavaa. Haastan vastaamaan kysymyksiin blogit Armeijan aamuja ja Taistelutytön tarinoita. Kaikki muutkin halukkaat ovat enemmän kuin tervetulleita vastailemaan (teitä kun varmasti onkin niin runsain mitoin)!

Omat 11 kysymystä:

1. Onko sinulla jo PAM ja jos on, minne?
2. Pääsitkö suorittamaan palvelustasi toivomaasi paikkaan?
3. Mikä aselaji/koulutushaara/tehtävä olisi kaikista mieluisin?
4. Miehistö, AUK vai RUK?
5. Onko sinulla toiveissa myöhemmin jatkaa upseeriksi, rajavartiostoon tai PV:n tehtäviin?
6. Oletko käynyt MPK:n kursseilla ennen palvelusta tai oletko vielä menossa?
7. Läheisten suhtautuminen tulevaan palvelukseesi?
8. Mikä on negatiivisin asia mikä sinulle on sanottu asepalvelukseesi liittyen?
9. Kolme luonteenpiirrettäsi joiden uskot olevan suurena apuna palveluksessasi?
10. Mikä on pahinta mitä voisi sattua palveluksen aikana/onko jokin asia mikä huolettaa/jänittää näin etukäteen?
11. Tavoite Cooperissa/mitä viimeksi juoksit?

Roadtrippailua Kreetalla

perjantai 15. huhtikuuta 2016

PIRKANMAAN VALINTATILAISUUS = STJ 80



Keskiviikkona se vihdoinkin koitti. Odotettu, jännitetty valintatilaisuus. Ajattelin olla ajoissa paikalla ja saavuin 20 minuuttia ennen tilaisuuden alkua. Moni muukin oli jo tullut ja seuraavien minuuttien aikana tuli vielä monen monta tyttöä. Me kyllä täytettiin kokonaan se pieni huone, mahtavaa! Tilaisuuteen kuului avauspuhe ja naisten vapaaehtoisen palveluksen esittely komentajakapteenin ja toisen herran toimesta (kenen arvoa en nyt häpeäkseni muista ollenkaan), varusmiespalveluksesta kertovan videon katselu, MPK:n esittely jossa oli mukana ensimmäisen kurssini vetäjä (jee), Naisten valmiusliiton esittely sekä kahden naisvarusmiehen (vai varusnaisen?) kokemuksia omasta vielä menossa olevasta palveluksestaan.

Vaikka infosta suurin osa oli itselle jo tuttua huttua kun olin kuluneen vuoden aikana nörtteillyt kaiken mahdollisen tiedon naisesta armeijassa käsiini, oli jokaista puheenvuoroa silti mielenkiintoista kuunnella. Isot herrat puhuivat asiaan kuuluvalla vakavuudella ja pyrkivät vähän herättelemään meitä ajattelemaan isompaa kuvaa, jos joku ei ollut sitä vielä itsekseen tehnyt. Kyseessä ei kuitenkaan ole "extreme-välivuosi" vaan palveluksen jälkeen jokainen on 50-60 vuotiaaksi saakka reservissä. Siihen kuuluu kertausharjoitukset ja in the end, jos tilanne tulee päälle, rintamalle on mentävä. Kuten hekin sanoivat, tämä on hyvä pitää mielessä. Silti ei saa unohtaa huumorintajuaan, sillä ilman sitä palveluksesta voi tulla rankkaa. Pilkettä silmäkulmassa ja aina sata lasissa loppuun saakka niin hyvä tulee. Herrojen heittämät jäätävät vitsit kevensivät mukavasti tunnelmaa sillä alussa meistä varmaan jokainen istui kuin seipään nielleenä tuolissaan.

Kun valintahaastattelut alkoivat, naisia kutsuttiin neljän hengen joukoissa odottamaan vuoroaan kutsuntalääkärin ja lautakunnan luokse. Muut saivat odotella meille varatussa tilassa nimenhuutoaan, tutustua varusnaisten tuomiin tavaroihin, haastatella heitä ja jo reserviin siirtyneitä naisia (MPK:n ja Naisten Valmiusliiton edustajat), jutella keskenään ja yleisesti kerryttää lisää hikikarpaloita otsalleen. Saimme kokeilla isoa reppua, jääkärireppua ja uutta tetsaria (m05). Iso reppu oli yllättävän kevyt (ei ollut ruokia mukana) ja jääkärireppu tuntui painavan saman verran. Oli kivaa huomata, että Mpk:n kursseilla on melkeimpä ollut tuon verran kamaa niskassa eli tietää jo miltä tuntuu kantaa sirpaleliivi+tetsari+reppu+ase+kypärä-yhdistelmää. Täytyy kyllä se sanoa, että vaikka reppu ei olekaan niin painava, että sen ylössaaminen olisi työn takana niin tuskaiset hetket kuitenkin odottavat marssien muodossa. Jos reppua pitää pitää muiden kamojen kanssa monta tuntia selässä niin itsellä niskat kyllä alkavat huutamaan hoosiannaa aika nopeasti. Hyvässä rinkassa painon saa säädettyä lantiolle, mutta PV:n kamoissa on vain sellainen ohut lantioremmi eli suurin osa tavarasta tulee mitä luultavammin roikkumaan hartioiden varassa. Ainakin tällaisella kääpiöllä. Oh boys.

Kun oma nimi vihdoinkin huudettiin (meni enemmän loppupuolelle kuin alkuun eli sai jännäillä aika pitkään), siirryin kolmen muun huudetun tytön kanssa kapeaan käytävään, jossa kahden kutsuntalautakunnan oven välissä oli lääkärin ovi, ja jokaisen oven edessä oli muutama tyyppi odottelemassa vuoroaan. Ensin sohvalle istumaan lääkärin oven eteen, sitten lääkärin huoneeseen. Siellä meni säkällä yksi minuutti jonka jälkeen siirryin allekirjoitettujen A:n papereitteni kanssa odottamaan kutsuntalautakunta 1:sen oven taakse. Vuoro tuli, istuin, ojensin paperit. Meni ehkä neljä minuttia ja tulin pihalle alla olevan PAM:in kanssa ja näytin varmaan likinäköiseltä myyrältä räpytellessäni silmiäni. Mitä oli äsken tapahtunut?

Mulla on nyt mennyt pari päivää tämän asian käsittelyssä. Että olen oikeasti nyt menossa suorittamaan asepalvelusta ja vielä II/16 erässä. PANIIKKI. INNOSTUS. PANIIKKI!

Panssariprikaati ei ollut omalla wish listillä ollenkaan, sillä viime syksynä kun tutkin kaikkia mahdollisia Pirkanmaan naisten kiintiöpaikkoja, se ei vaan jostain syystä sytyttänyt. Paitsi panssaritiedustelu, mutta sitäkään ei ymmärtääkseni Parolassa enää ole, nyyhkis (siis ihan kuin sellaiseen koskaan edes pääsisin lol). Lisäksi Parolan yllä väijyy oma ennakkoluuloinen mielikuva siitä paikkana, jonne lusmut (kuten omat exät) menee tuhnuileen 6 kuukauden miehiksi (tämä on oikeasti hölmö ajatus, mutta... siellä se päässä vaan sitkeästi pysyy).

Mutta! Nyt kun alkujärkytys pikkuhiljaa laantuu niin kyllä sitä alkaa hymy pyllyyn taas löytymään. Harmittaa, että Puolustusvoimien sivujen uusiutuessa ei kaikki info ole saatavilla, sillä olisin halunnut hetinytäkkiä saada viime vuoden Parolan alokasinfon käsiini. Oon kauhea kiipijä opportunisti niin sieluani lämmittäisi mahdollisuus päästä heti suunnittelemaan, että mitä missä ja milloin. Mutta nyt on mastermindin odotettava kiltisti omaa alokasinfoa joka saapuu kenties kesäkuun alussa ja vasta sitten laitettava hoksottimet töihin.

Koska mun tapauksessa kyseinen erä oli aika oleellinen, oon ihan älyttömän kiitollinen kutsuntalautakunnalle, että he oikeasti onnistuivat punkeamaan mut jonnekin kun kaikki paikat olivat lähtökohtaisesti ihan täynnä. Ja tunnen kyllä syyllisyyttä siitä, että eka ajatus tosiaan oli vauvamaisesti, että mitä mä siellä teen?? Mulla oli niin hyvät perustelut (tietty omasta mielestä) valmiina mun ykköstoivetta varten ja kuvittelin, että homma päättyisi siihen, että lautakunta joko olisi samaa mieltä tai eri mieltä mun kanssa ja tekisi päätöksen sen perusteella. Mutta mä en päässyt edes esittämään mun elämää suurempia suunnitelmia, kun mulle todettiin heti alussa, että sori, sinne ei ole paikkoja. Tällainen tilanne ei käynyt omassa mielessä kertaakaan, olin vaan et mitäää kun kaikki omat suunnitelmat mureni siihen lattialle. Nyt jo ehkä vähän naurattaa kun voin vaan kuvitella omaa ilmettä siinä penkillä :D

Eniten ehkä harmittaa tosiaan tuo, että se jäi yhdestä paikasta kiinni. Niin lähellä, mutta niin kaukana. Jos mulle oltais sanottu perustelujen jälkeen, että "älä tyttö nyt liikoja innostu" niin olisi jollain lailla helpompaa hyväksyä tappio ja todeta ettei se oma suunnitelma ollutkaan niin hyvä kun kuvitteli. Nyt kukaan ei ole edes kuullut mun suunnitelmaa! Är, sielu itkee verta. Mutta vaikka juna menikin nenän edestä nyt, saattaa olla, että jatkovuoro tulee. Pienenpienenpieni mahdollisuus sille, että jostain muualta jäisi paikka tyhjäksi tai joku peruu. Jolloin tämä rotta on valmiina odottelemassa. Mua siis neuvottiin tekemään siirtohakemus kesäkuussa jos vielä olisin halukas sellaisen tekemään. Eilen meni aikalailla kaikki aika Aamukammassa seikkaillessa, koitin etsiä lisää infoa siirtohakemuksesta, sen mahdollisuuksista sekä mitä Parolalla olisi tarjottavana. Ja ainakin vielä on tunne siitä, että kyllä mä sen siirtohakemuksen teen. Silloin ainakin jonkun olisi pakko lukea mun perustelut vaikka paikka ei aukeaisikaan. Sitten oon tyytyväinen. Jälleen kerran, perse edellä puuhun. Mutta tää on aika perus omassa elämässä.

Nyt tulee oleen kevään ajan sitten hieman jakaantunut persoonallisuus päällä kun toisaalta pitää suunnitella omaa lähtöä Parolaan, mutta samalla pitää pientä rakosta varalla, että mun muutoshakemus hyväksytään ja palveluspaikka muuttuu. Välillä tulee mieleen, et pitäiskö vain olla, että ehkä se ei nyt ollut ment to be. Mutta sitten taas... Eipä tälle omalle vahvalle tunteelle mitään voi.

Jos ei muuta, niin musta tulee myöhemmin tänä vuonna helvetin ylpeä tykkimies!


torstai 14. huhtikuuta 2016

ERÄÄN TRADENOMIN NOUSU, UHO JA TUHO


Maaliskuun alussa sain vihdoinkin aikaiseksi tehdä elämäni toivottavasti viimeisen (Phtyi!) retken TAMKiin. Tutkintotodistus oli odottellut noutajaansa jo 15.1. lähtien, mutta kun ei ole jaksanut. Virallinen valmistumispäivä oli siis jo 31.12.2015 jolloin olin itse viettämässä mukavaa, joskin väsynyttä vuoden vaihtumista Christchurchissa Uudessa-Seelannissa, suoden koululle sen ansaitseman huomion  - eli en ajatustakaan. Mutta nyt on glitterikansiossa (tutkintotodistuksen kansiolehti oikeasti omaa glitterpinnan) vihdoinkin konkreettinen todiste 4,5 vuoden kärsimyksestä, jonka onnistuin suorittamaan 210 nopan sijaan ruhtinaallisella 221 opintopisteen määrällä. Suck that! Ehkä tässä kohtaa jonkinasteisena psykologisena puhdistautumisriittinä olisi hyvä katsastaa menneeseen ja kysyä ihan vilpittömästi, että miten meni noin niinku omasta mielestä?

Tursajaiset

Kastajaiset

Ihan alkuun tässä voisi hyödyntää parhainta viisauden lajia mitä maa päällään kantaa eli tietenkin jälkiviisautta. Kun on tehnyt matkaa pitkin kultaista memory lanea aina siihen saakka jolloin kuuli päässeensä opiskelemaan liiketaloutta, niin ei voi välttyä kysymästä että why oh, why? Ja toisaalta vastauksen tietää jo valmiiksi. Jo herran vuonna 2010 oli tullut sellainen kutina takapuoleen, että jotain pitäisi tehdä. Vakkariduuni mahdollisti mukavan elämän, mutta se oli kuitenkin vain työtä. Työtä, joka pikkuhiljaa alkoi syödä omaa sielua sillä se ei antanut mitään ravinteita henkiselle puolelle. Oltiin siis siirrytty uudelle tasolle Maslowin tarvehierarkiassa vaikka moinen käsite tulikin vasta tutuksi opintojen aikana, heh.

Tuohon aikaan itsellä ei ollut mitään hajua siitä, mitä olisi halunnut tehdä (ihan kuin nyt olisi...). Koin tuolloin olevani enemmän käytännön ihminen, olinhan valinnut ammattikoulun lukion sijaan ja itselle oli tärkeää nähdä kättensä työn jälki mikä toteutui artesaanin koulutuksessa ja oman yrityksen toiminnassa. Tästä päästiin eteenpäin ajatusketjussa, jossa liiketalous olisi se järkevin vaihtoehto: näin saisin lisää tietoa yritystoiminnasta ja jos en jaksaisi painia oman yrityksen parissa niin sitten vain menisin muualle töihin kaupan alalla. Näin sitä tuli laskettua 1+1=3 ja laitettua hakupaperit vetämään. Toisena vaihtoehtona hain yliopistoon lukemaan venäjää, jossa suunnittelin myöskin yhdistäväni oman kielitaitoni sitten kauppatieteiden opiskeluun. Omat venäjän pänttäämiset jäivät kuitenkin kesken (saamattomuus) enkä edes mennyt pääsykokeisiin. Pienenä ajatusleikkinä voitaneen aina pohdiskella, että mitä jos olisikin jo hakenut tuolloin Tampereen yliopistoon. Mmm-mm. Missäs sitä oltaisiin nyt jos ja jos ja jos?

Olin reissussa kaverin kanssa kun sain tekstarin puhelimeen, että pääsin TAMKiin sisään. En kokenut tästä oikeastaan mitään iloa ja taisinkin vain ajatella, että enpä muuta sitten Maltalle. Kavereista oli muutama käynyt Maltalla töissä ja omana b-vaihtoehtona olikin hakea sinne ja saada jonkinlainen maisemanvaihdos aikaiseksi. Taisin siis olla enemmän pettynyt etten voinutkaan nyt edes yrittää muuttaa ulkomaille kuin onnellinen siitä, että pääsin kouluun. Ihmismieli on kyllä kummallinen kapistus. Tuohon aikaan itsellä oli kuitenkin yleiselläkin tasolla suuri tarve jollekin suuremmalle muutokselle omassa elämässä ja koulun hakupapereita täytellessä pohdin laittavani Helsingin Haaga-Helian ensimmäiseksi hakutoiveeksi jolloin edes kaupungin vaihto olisi tullut ajankohtaiseksi, mutta jänistin lopulta ja laitoin sen vasta toiseksi toiveeksi.

Tästä päästäänkin nyt siihen jälkiviisauden pariin pohtimalla, että jos jo ennen opiskelujen aloittamista kaikki tuntui niin banaalilta niin eikö sen olisi pitänyt kertoa jo jotain? Mutta, eihän kaikki todellisuudessa niin latteaa ja ankeaa ollut kuin jälkeenpäin näyttää, sillä kyllä tuossakin alkoi tietenkin olla innoissaan tukevista opinnoista, uusista ihmisistä ja mahdollisuudesta päästä ulkomaille. Vaihtoon lähteminen ja harjoittelu ulkomailla olivatkin ne kantavat kiintotähdet joiden voimin tuli sinniteltyä opinnot läpi.

work hard, party hard (lol)
Kv-tuutoritoimintaa

Koulun alettua alkoikin sitten ne realiteetit iskeytyyn naamalle kylmän rätin tavoin. Kaikki se millä tutkintoa markkinointiin osoittautui vuosien saatossa vain juuri siksi mitä se oli: markkinointia. Pelkkää bullshittiä. Tutkinto oli strukturoitu niin tarkasti, että kaikenlainen "tutkinnon tekeminen oman näköiseksi" oli useiden kyynelien, hien ja veren takana. Kävi hyvin nopeasti selväksi, että opiskelijoiden oletettiin hiljaa menevän putkessa tutkinto läpi ja häipyvän mäkeen. Opiskelijoita rohkaistiin olemaan hajuttomia ja mauttomia. Jos kyseenalaisti yhtään mitään, sai aikaan paljon turhautuneita kommentteja, vastuun väistelyä, tietojen pimittämistä tai suoranaista valehtelua ja syvää hiljaisuutta omiin yhteydenottoihin. HOPS my ass.

Tamkissa oli muutama hyvä opettaja ja heidän tuntejaan ja opetuksiaan kyllä muistelee lämmöllä, mutta yleisemmin sitä kyllä joutui pohtimaan millä perusteella kurssin vetäjä oli palkattu "Suomen vetovoimaisimpaan ammattikorkeakouluun". Jos opettaja käyttää luennollaan materiaalia joka on kopsattu Wikipediasta tai toteaa "mun tavoitteena on saada teistä mahdollisimman moni reputtamaan" niin ollaan kyllä pedagogisten taitojen aallon harjalla. Lisäksi sellainen yleinen opettajien välinen koordinointi uupui kokonaan vaikka juurikin tuollaisessa pakkopulla-koulussa se olisi ollut helppoa järjestää. Välillä siis tuntui, että samoja asioita käytiin läpi uudelleen ja uudelleen ja toisaalta toisiin aihealueisiin tuntui jäävän suuria tietämättömyyden aukkoja. Raportteja tehtailtiin raporttien tekemisen ilosta ja oikea, syvällinen oppiminen oli kaukana arjesta. Kaikki oli niin pinnallista ja vain siloisella ulkokuorella tuntui olevan väliä.

Assumption Univeristy Bangkokissa
Travel with style: Assumption University

Fiksuimmat häipyivät koulusta ensimmäisen vuoden aikana ja keksivät muuta tekemistä. Me muut jatkoimme hiekkalaatikkoleikkejä. Järjen valo vilahti aina välillä omien vapaaehtoisten opintojen mukana. Ensimmäisenä kesänä otin itselleni matkailuaiheisia kursseja avoimesta yliopistosta (itsekustannetusti tietenkin) ja 2. vuotena aloitin opinnot yliopistojen Aasia-verkostossa (myöskin itse maksettu). Kaikesta turhauttuvasta ja verenpainetta nostattavasta huolimatta sitä yritti vääntää opintoja edes vähän sellaisiksi mistä näki olevan jotain hyötyä tulevaisuudessa. Aluksi ajattelin nimeomaan yhdistää matkailun liiketoimintaosaamiseen, mutta myöhemmin matkailu liukui tuohon Aasia-tietouteen kattamaan Aasiassa toimimista kokonaisvaltaisemmin. Haaveena oli päästä esimerkiksi Finprolle töihin/harjoitteluun jonnekin päin Aasiaa. (Hainkin sinne vuoden 2015 alussa CIMO:n kautta ja pääsin jatkokierrokselle Pekingin toimiston pestistä, mutta lopullinen valinta meni sivu suun.)

Uutta uskoa valmistumiseen antoi myös vihdoinkin 3. vuoden kevätlukukaudella koittanut vaihto-opiskelu Bangkokissa. Eroten vanhojen vaihtoraporttien "Bangkokissa ei tarvinnut tehdä mitään"-kertomuksista oma opintoaika vaati todella paljon paneutumista opiskeluun, laajoja ryhmätehtäviä ja jäätävää tentteihin pänttäämistä. Rottailin kuitenkin kurssini vain kahdelle päivälle, jolloin hakkasin koulujuttuja aamusta iltaan ja lopun aikaa sain matkustella pitkin Thaimaata. Tietokonepöydän ääressä tiristelystä huolimatta nautin opiskelusta, koska sen rankkuus sai myös arvostamaan kaikkea opittua ja kunnioitus yliopistoa kohtaan kasvoi. Myös omat kurssit olivat mielenkiintoisia ja erityisesti comparative management oli hyvinkin avartava kurssi niin aiheensa kuin ammattitaitoisen opettajansa puolesta. Sen aikana käsitelty nainen kansainvälisissä johtotehtävissä oli aika tajunnanräjäyttävää tekstiä jossa elämän realiteetteja hierottiin naamaan oikein kunnolla. Kyseinen aihe sai aikoinaan ajattelemaan kaksi eri asiaa:

a) olisi pitänyt mennän inttiin ja hankkia johtajakoulutus (nyt ollaan menossa, jes!)
b) oliko silloisella parisuhteella mitään tulevaisuutta (ei ollut haha)

Vaihto-opintojen materiaalia ja mukava opiskeluympäristö altaan reunalla.

Vaihdon jälkeen vuorossa odottelivat harjoittelu ja opinnäytetyö, jotka molemmat tein silloiseen työpaikkaan Tampereella. Tarkoituksena oli ollut koko ajan "laittaa ne munat yhteen koriin" ja rakentaa sitä omaa uraa kyseisen firman sisällä (ja sen kautta pyrkiä sitten ulkomaille töihin). Viime kesänä (juuri ennen opparin aloitusta) voidaan sanoa kenties kohtalon puuttuneen peliin sillä syksy olikin tasaista maahansyöksyä jonka aikana tuli selväksi, ettei paikka ollut mua varten: jos omalla henkisellä hyvinvoinnilla oli mitään virkaa tässä elämässä, oli aika häipyä ja niin kauas kuin mahdollista. Vaikka syksyn mittaan työpaikalla tuli hakuun monia muita työtehtäviä kuin mitä silloin tein, päädyin aina siihen, etten hae niistä mitään. Koko syksyn sai taistella sen tunteen kanssa, että mä oon nyt itse omalla käytöksellä pilannut mahdollisuuteni (puutuin moniin epäkohtiin ja puolustin omia ja muiden työntekijöiden oikeuksia) mutta samaan aikaan olen kyllä tiedostanut, ettei sellaisessa työpaikassa voi olla tulevaisuutta joka vaatii ihmisiä esittämään jotakin muuta kuin on ja kääntää omat erheensä työntekijöiden syyksi. Marraskuussa saatu sairasloma työuupumuksen takia sinetöi koko paketin ja marraskuun lopussa kun sopimukseni päättyi ilmoittauduin työttömäksi työnhakijaksi.

Oppari valmiina

Samaan aikaan sain opinnot kasaan. Vaikka sitä tajusi jo hyvin varhaisessa vaiheessa, ettei tradenomin papereilla tee paljoakaan oikeassa elämässä (varsinkaan TAMKin cath-all-tradenomin papereilla, lue: ei erikoistumista) ellei sitä ole taistellut itselleen jonkinmoista työpaikkaa jo valmiiksi harjoittelun tai opparin alla (jonka olin onnistunut tekemään ja sitten menettämään), kuvittelin kuitenkin tiettyjen opiskelun aikana tehtyjen valintojen suoneen mulle suhteellisen uskottavan paperinivaskan. No, tämäkin on suhteellista. Kaikella sillä, minkä näin itselleni tärkeäksi opintojen aikana ei ole paljoakaan merkitystä jos meinaa työllistyä Tampereella. Ei tullut, eikä tule musta palkanlaskijaa, taloushallinnon assaria tai sihteeriä. Kävinkö 4,5 vuotta ammattiKORKEAkoulua vain päästäkseni keittämään kahvia 1500e kuukausipalkalla? (Ja kyllä, tämä on äärimmilleen kärjistetty esimerkki, joten vetäkää hieman diapameja ennenkuin alatte riehumaan). Missä ne asiantuntijatehtävät on? Oli aika masentavaa selata Mol.fi:n työtehtävä listaa ja mielessä vain todeta jokaisen homman kohdalla "ei, ei, ei, ei..."

Mutta tässäkin kohdassa on otettava vaan se peili omaan kätöseen ja katsottava missä se vika oikeasti on. Koska siellä peilissähän tuijottaa vastaus. Perimmäinen syy miksi kyseiset työt ei nappaa on se, ettei ne ole sopivia töitä mulle. Pelkkä ajatus jossain pankin palvelutiskillä olemisesta saa kauhun kylmän hien pintaan. Se saattaa olla jonkun ihmisen unelma-ammatti, mutta se ei ole mun unelma-ammatti. Ja nyt ollaan tämän kreikkalaisen tragedian ytimessä: opiskelin jotain mikä ei tunnu omalta ja jonka turvin näen mahdolliseksi vain itseä ahdistavat työt.

Mikä sitten olisi mun unelma-ammatti? No sen jos tietäisin niin en tässä tilanteessa varmaankaan olisi. Ehkä se vähän lohduttaa näissä omissa luuseri-fiiliksissä pyöriessä, etten kuitenkaan ole ainoa kolmekymppiä lähestyvä hämmentynyt ihmispaska jolle on vähän epäselvää, mikä on se oma juttu.


Oliko tästä kokemuksesta sitten mitään hyötyä?

Loppujen lopuksi kyllä, uskon näin ja tämä usko vahvistuu mitä enemmän saa etäisyyttä menneen ja nykyisen välille jolloin jonkinlainen objektiivinen asioiden tarkastelu alkaa olla mahdollista. Opintojen aikana tunnistin yliopisto-opiskelun enemmän omaksi jutukseni, löysin yhteiskuntatieteet ja politiikan tutkimuksen ja pääsin yliopistoon opiskelijaksi (eli eteenpäin on menty vaikkakin eri tavalla kuin ajattelin). Sain mahdollisuuden asua ulkomailla täysin vieraassa kulttuurissa ja opiskella mielenkiintoisia aineita jotka myös osaltaan sysäsi mua eteenpäin. Sain matkustella ja paljon. Pääsin unelmapaikkaan töihin ja vielä haaveilemaani positioon ja vaikkei ne elämääni autuaaksi tehneetkään niin ne on nyt kuitenkin koettu eikä myöhemmin tarvitse arvailla niiden suhteen mitä jos. Nähty, tehty, hävitty siirrytty eteenpäin.

Mä oon järkyttävä idealisti, mutta uskon vielä jossakin olevan jokin työ tai tehtävä, jonka parissa mä pääsen toteuttamaan omia taitojani täydellä sydämellä. Jokin sellainen työ, joka kuukausittaisen palkan lisäksi antaa myös henkisellä puolella paljon ja jonka parissa koen tekeväni jotakin tärkeää ja merkityksellistä. Ja vaikka mun vanhemmat ovatkin sitä mieltä, että "kaikki työ on loppujen lopuksi paskaa" millä he tarkoittavat, että arki astuu kuvioihin lopulta kaikessa mitä tekee, niin en silti näe mitään järkeä tyytyä johonkin mikä ei tunnu omalta. Välillä toivoisin olevani ihminen, jolle työ olisi vain työtä. Asia, joka mahdollistaa muun elämisen. Silloin kaikki tuntuisi niin helpolta ja selkeältä. Silloin ei tarvitsisi koko ajan miettiä, että mitä hittoa mä täällä teen. Ei tarvitsisi kyseenalaistaa, haastaa, kasvaa ja kehittyä. Voisi vaan olla. Siinä sohvan syleilyssä, katsomassa Salkkareita.

Mutta haluaisinko oikeasti olla tuo ihminen?
En. En haluaisi.

Eli etsintä jatkuu. Kenties hautaan asti.



keskiviikko 6. huhtikuuta 2016

3 KUUKAUTTA INTTIIN ON, LASKIN AIVAN ITSE EILEN

Lower East Sidella New Yorkissa joku onnistunut kuvaamaan omat fiilikset aika hyvin.

New Yorkin reissu ohi, kuukausi vaihtunut ja kevätkin tullut tässä samalla. Eilen askartelin itselleni viikkoaikataulu-pohjia, niitä sellaisia mitä ala-asteella sai koulusta ja jotka laitettiin jääkaapin oveen kertomaan porukoille mihin aikaan herättää angstiset lapset opin tielle. Mun aiemmat yritykset saada niskalenkkiotetta time managementista eivät ole olleet niin tehokkaita kuin toivoin, mutta nyt on elämä jaettu viikottain pieniin lohkoihin, värikoodattu ja aikataulutettu. Joku itkee verta, meikällä enkelikuoro laulaa.

Samalla tuli todettua niinkin kamalan ihana asia, että jos, JOS, saa palvelukseenastumismääräyksen tämän vuoden toiseen erään niin tässä on aikalailla kolme kuukautta aikaa tehdä se mitä ikinä meinasikaan tehdä. Kolme kuukautta aikaa reenata itsestään laivaston hylje (navy seals), kolme kuukautta aikaa opiskella yliopistolle niin monta noppaa kuin pystyy, kolme kuukautta aikaa tehä miljoona erilaista asiaa kuten ehkä joskus päästä ajan tasalle blogissa (kirjoituksia odottamassa vuoden 2014 loppukesästä), remontoida kämppää, nähdä ystäviä (jaa keitä?) ja katsoa Temptation Islandia. 

KOLME KUUKAUTTA on niin tuhottoman lyhyt aika ettei mitään järkeä! Se on sellainen aika, joka menee kun kääntää kylkeä. Lapsena yksi viikko tuntui kuukaudelta, näin aikuisena kuukausi tuntuu viikolta. Kun viime vuoden kesällä lähti ajatus lentämään tämän oman palveluksen suhteen, tuntui, että sinne on niin pitkä aika ettei se koita koskaan. Ja nyt se on ihan nurkan takana. Melkein voisi toivoa I/17 erään ihan vain sillä että kerkiäisi reenaamaan vähän lisää (taitaa olla aika yleinen ajatus naisten keskuudessa, että olisi pitänyt reenata enemmän). Ainakin näin ajateltuna intin siirtyminen puolella vuodella eteenpäin ei tulisi olemaan mikään maailman suurin pettymys jos paikka II/16 ei aukea.

Viikon päästä on kauan odotettu, pelätty ja jännitetty valintatilaisuus. Pitää vielä mielessä käydä läpi omat perustelut valmiiksi lyhennetyssä ja järkevässä muodossa ettei ala horiseen siellä jotain epämääräistä. Ajatuksia meinaan päässä on vaikka muille jaettavaksi, mutta ehkä ketään ei kiinnosta kuulla mitään omasta henkisestä heräämisestä tai kuten tatuoija eilen hyvin ilmaisi "musta tuntuu, että mä aloin vasta tajuaan jotain kun täytin 25". Peukkuja kaikille muille valintatilaisuuteen menijöille!



perjantai 1. huhtikuuta 2016

TERKKUJA NEW YORKISTA!



Neljä kokonaista päivää ollaan painettu pitkin Manhattanin katuja ja keretty myös pyörähtään pikaisesti  Brooklynissa ja State Islandilla. Vaikka Google maps sen jo Suomessa kertoi, ei sitä meinannut uskoa todeksi: Manhattanin saari on oikeasti todella kompaktin kokoinen ja kävellen pääsee aikalailla minne vain. Kun mukana seilaa myös 7 päivän Metrocard, voi päivän aikana suhata niin Upper East sidella kuin Downtownissa. Kilometrejä on kertynyt päivästä riippuen 12-19 ja samalla linjalla jatketaan loppureissukin. Saadaan jotain kompensaatiota niille hamppareille jotka tasaisin väliajoin sujahtaa suuhun. 

Sää on tasaisesti lämmennyt päivä päivältä ja tänään onkin jo tiedossa yli +20 astetta ja kenties ukkosta. Melkein kuin kesä! Sunnuntai-iltapäivänä on aika suunnata takaisin JFK:n lentokentälle, mutta sitä ennen on tarkoitus vielä nähdä monen monta paikkaa ja juttua, to do-listalla on muun muassa High Lane, Harlem ja Gospel-kirkko, MoMa ja Chelsea.