keskiviikko 20. syyskuuta 2017

SURKEAN POLITOLOGIN KUVATUS

Kesällä 2014 pääsin Tampereen yliopiston Johtamiskorkeakouluun opiskelemaan Politiikan tutkimusta. Nyt on vuoden 2017 syksy ja suunnitellun opiskelutahdin mukaan kanditutkielma olisi pitänyt pukeltaa jo maailman (tai ainakin vähintään tutkielman arvioijan) nähtäville. Missä vaiheessa opintoni sitten ovat?


Eivät missään hyvässä ainakaan, sen mulle teki selväksi opon ilme kun hän näpytteli tietoni viime viikolla auki ja näki opintopistemääräni. Melkein tunsin kuinka kuvitteellinen LUUSERI-leimasin iski otsaani merkinnän.Opintosuorituksissa komeilevat häpeilevät vaivaiset 44 opintopistettä. Miten tässä näin kävi?




Kun opinnot alkoivat vuonna 2014 syksyllä oli tutkinto TAMK:ssa vielä kesken. Koska mistään turhasta syystä ei ensimmäisen vuoden opintoja saanut siirtää vuodella, päätin että ilmoittaudun läsnäolevaksi ja koitan kekkuloida edes muutaman kurssin kasaan. Tuona syksynä aloitin työharjoittelun (joka oli tietenkin palkaton) jonka lisäksi oli vähän pakko käydä myös oikeissa töissä. Muistan, että kävin kv-politiikan aloitusluennolla, mutta en sitten kuitenkaan edes lähtenyt yrittämään kurssin suoritusta. Näin jälkikäteen voisi kysyä, että miksi oi miksi.

Seuraavan keväänä koitin saada loppuja TAMK:n kursseja kasaan ja niiden rinnalla sain tehtyä yhden (YHDEN) yo-kurssin. Syksyllä 2015 taas oli vuorossa opinnäytetyön tekeminen (päivätöiden rinnalla, tottakai!) joten yliopiston opintoja ei voinut edes kuvitella tekevänsä samalla. Vuoden loppuun mennessä kerkesin kokea pienet työuupumukset, valmistua kuin ihmeen kaupalla ajoissa TAMK:sta ja lähteä reppuseikkailulle Uuteen-Seelantiin.

Vuoden 2016 tammikuun piti olla se hetki kun opinnot alkaisi oikein toden teolla ja noppia vaan satelisi koriin apinanraivolla suoritettujen kurssien jälkeen. Juuu, ei mennyt ihan niin. Kyllä se työssä uupuminen ja henkinen pahoinvointi mistä sai kärsiä yli puoli vuotta otti oman aikansa poistua kehosta. Kevään aikana tuli jätettyä kesken aika monta jo aloitettua kurssia, mutta muutaman jaksoi pakertaa loppuun saakka. Hyväksiluin myös joitain tylsiä pakkokursseja tradenomin papereilla ja  tuo edellä mainittu 44 op tuli kasaan nyt syksyllä kun viimeisetkin suoritukset merkittiin järjestelmään.


Kolmas kerta toden sanoo! Jos nyt saisi tämän peruskurssinkin vihdoinkin suoritettua.

Tein nyt kesällä hyvät läpiviennit itselleni ensimmäiselle periodille ja katselin myös tulevia opintoja. Tämä syksy olisi vihdoinkin se hetki jolloin alkaisi tapahtua edistystä opintojen suhteen. Kaksi viikkoa sitten alkoivat ensimmäiset luennot ja alku vaikutti lupaavalta. Ja sitten tapahtui jotakin mitä en oikein osannut odottaa. Sain töitä. Ja kaiken lisäksi, oman alan töitä. Mun vakaa suunnitelma sosiaalipummin elämästä lensi ikkunasta ulos ja ensi viikon maanantaista eteenpäin käyn töissä kuin kuka tahansa sivistynyt ihminen. Toimistossa. Sihteerinä. Kääk.

Vaikka idealisti sisälläni vierittääkin yksinäisen surun kyyneleen peruuntuneen opiskelusyksyn johdosta, realisti iskee kylmää faktaa tiskiin tämän yllättävän käänteen hyvistä puolista. Vaikka töissäolo tarkoittaakin nyt opiskelua vain vapaa-ajalla, siihen antaa oman motivaationsa opolta tullut tieto uudesta muutoksesta pääainevalinnan suhteen, joka astui voimaan palveluksessa ollessani (yllärii).

Nykyään pääainetta haetaan 2. opiskeluvuoden 2. periodissa kun opintoja on takana noin 1,5 vuotta. Jos syystä taikka toisesta ei ole opiskellut normaaliin tahtiin niin se on buhuu, oma vika. Jokaiselle opiskelijalle lasketaan jo suoritetuista opinnoista indeksi jolla porukka rankataan paremmusjärjestykseen ja määrätään kumpaa pääainetta, valtio-oppia vai kansainvälistä politiikkaa, luetaan. Sanomattakin selvää, että omalla opiskeluhistoriallani en taida tehdä kehenkään vaikutusta.


Kv-politiikkaa ja pientä napostelua

Joten mulla on tämä syksy aikaa riipiä niin paljon opintoja kasaan kuin mahdollista ja vielä tietenkin mahdollisimman hyvin arvosanoin. Näin lisään edes vähän mahdollisuuksia siihen, että pääsen jatkamaan kv-politiikan parissa, joka on ollut oma toive numero uno aina. Jokaisella vuosikurssilla suosio kahden pääaineen välillä vaihtelee, mutta uskoakseni kv-politiikka on useimmiten ollut halutumpi vaihtoehto. No, aina saa haaveilla että tänä vuonna kaikki haluaisi pakertaa valtio-opin parissa., hehe.

Vaihteen vuoksi sitä siis löytää itsensä tilanteesta jossa pitää painaa hommia tuplamäärä normaaliin verrattuna. Vietin viime viikon infernaalisissa ahdistuksissa asian suhteen, mutta nyt alan pääsemään jo tilanteen herraksi. Loppujen lopuksi, eihän sitä muutenkaan oo pahemmin mitään elämää joten vapaa-ajan käyttäminen opiskeluun ei ole mikään kovinkaan suuri myönnytys. Kunhan saa hommat aikataulullisesti hyvään jamaan niin, että työlle, opiskelulle, liikunnalle ja löhöilylle on oma tietty aikansa niin sitten ei muuta kuin vaan sukkana sisään ja pistetään hamsterin pyörä pyörimään!

Todetaan tähän vielä, että omien opintojen jatkaminen ei todellakaan ole mennyt mitään suoraa lineaarista reittiä eteenpäin, mutta sellasta se elämä on. Välillä tulee mutkia matkaan ja silloin mennään kiertoreittiä. Pääasia on, että suunta on eteenpäin.

tiistai 12. syyskuuta 2017

OMA HENKINEN PAKOPAIKKA INTISSÄ




Ennen palveluksen alkua pohdiskelin kuinka onnistuisin intissä latailemaan akkujani jos tuvassa elämöitäisiin aina sinne hiljaisuuteen saakka joka ilta. Introventtinä ihmisenä rauhoittuminen on ensisijaisen tärkeää oman hyvinvoinnin ja jo melkeinpä mielenterveyden kannalta eikä omat akut lataudu jos en saa olla omissa oloissani. Ajattelin siis, että tupaeläminen saattaisi olla välillä haastavaa vaikka oonkin tottunut elämään kämppisten kanssa ja matkustellessa nukkumaan monen hengen dormeissa.

Itsellä kävikin aikamoinen munkki koko palveluksen ajan tupien ja siellä olevien ihmisten suhteen. Meidän P-kauden tuvassa oli 6 alokasta ja neljä johtajaa. Eniten ääntä pitivät johtajat, mutta hekin todella harvoin. Illat kuluivat enimmäkseen kaikilla omissa oloissa, punkissa torkuttiin, kuunneltiin musiikkia tai katseltiin tv-sarjoja tai elokuvia, käytiin iltapalalla, lenkillä ja saunassa. Aukissa jaoin tuvan sotakoiraohjaajien kanssa, mutta he oleskelivat tuvassa vain yöt ja olivat muuten kaiken ajan koiratalolla. Omaa ihanaa yksityistä hiljaisuutta ja rauhallisuutta joka tuli todella tarpeeseen sillä tuona aikana aivot kävivät aikamoisilla ylikierroksilla. Takaisin Parolaan palattuani elin muutaman viikon omassa tuvassa ja alokkaiden tultua siirryin toiseen komppaniaan (hellou välimatkat ja niiden aiheuttamat säätämiset) p-kauden ajaksi. Tuvassa oli jälleen johtajia ja alokkaita sekaisin ja vaikka naisia olikin tuvassa 10, oli siellä kyllä aina rauhallista. E-kaudella pääsin takaisin omaan komppaniaan ja 16 hengen tuvassa mun lisäksi majaili peräti yksi naisoppilas. Otettiin vielä punkat eri puolilta tupaa niin meillä oli kyllä aika kuninkaalliset oltavat koko loppupalveluksen ajan.


Pepsi Max, aina matkassa mukana...


P-kaudella oli jotenkin vielä niin psykoosissa kaikesta, ettei lukemisesta tullut oikein mitään. Aloitin pari kirjaa, mutta sain luettua vain muutamia sivuja molemmista. Vasta aliupseerikurssin alettua alkoi nousta todella suuri tarve saada jotakin täysin muuta ajateltavaa vastapainoksi sille teoriatankkaamiselle. Niinpä muistin hyvin, hyvin monen vuoden tauon jälkeen kirjaston olemassaolon. Siitä alkoikin mun melkeinpä joka viikonloppuiset pyhiinvaellusmatkat Tampereen pääkirjastoon. 

Aloin käymään läpi Paolo Coehlon kirjallisuutta ja niiden henkiset teemat olivat mukavaa vaihtelua käytäntöön keskittyvälle koulutukselle. Myöhemmin lukeminen alkoi siirtyä enemmän "teemaan" sopivaan kirjallisuuteen: Suomen sotiin, lottien muistelmiin ja rauhanturvaamiseen. Sinänsä nurinkurista, sillä lukemisen tarkoitus oli nimenomaan päästä hetkeksi karkuun armeijaelämää mutta nyt oikein kylvin kaikessa aiheeseen liittyvässä. Mutta ehkä siinä olikin tujaus jonkinlaista shokkiterapiaa mukana, kun luki 40-luvun sotakokemuksia ei se oma (henkinen) kärsimys tuntunutkaan niin pahalta nykyisyydessä, heh.




Vuoden vaihteessa palvelustoveri vinkkasi mulle Helmet lukuhaasteesta 2017, jonka ideana oli lukea tulevan vuoden aikana 50 kirjaa erilaisilla etukäteen määrätyillä teemoilla. Haasteen tarkoituksena on avartaa lukijan lukuvalikoimaa ja saada ihmisiä lukemaan monipuolisemmin erilaisia teoksia. Koska haasteessa yhdistyi lista (listat on parhaita!) ja tavoitteellinen suorittaminen, olin myyty saman tein. Toinen puolikas omasta palveluksesta menikin sitten vapaa-ajan puitteissa haastekirjoja lukemalla ja sain haasteen suoritettua nyt syyskuun alussa (luettuja kirjoja tällä hetkellä 57!). 

Palveluksen aikana oli ihanaa kun pääsi pitkän tauon jälkeen oikein sukeltamaan kirjojen maailmaan ja lukea koko sielunsa kyllyydestä. Nimittäin sitä ennen meni puoli vuotta tiukasti tenttikirjojen parissa ja ne jos mitkä ovat suurimpia lukemisen inspiraation tappajia. Vaikka olenkin aina ollut kova lukutoukka niin näin intensiivisesti pääsin viimeksi lukemaan varmaankin ala-asteella jolloin raahasin koulun pikkukirjastosta viikottain repullisen kirjoja kotiin. Itsellä lukeminen toimii täydellisenä nollaajana ja siitä muodostui palveluksen aikana oikea henkireikä. Lisäksi lukeminen vaan on mitä parhainta ajankäyttöä. Vai mitä mieltä olette:


“A reader lives a thousand lives before he dies. The man who never reads lives only one.” 

 George R.R. Martin

perjantai 1. syyskuuta 2017

RESERVILÄISEN ELÄMÄÄ

Varmasti suurin osa palveluksen käyneistä jatkaa omaa normaalia siivilielämäänsä ja intistä tulee vain hatara muisto aivojen perukoilla. Itsellä aivan alusta saakka oli tavoitteena/toiveena, että palveluksen jälkeen toimisin edes jollain tasolla aktiivireserviläisenä. Aika reservissä on tämän kesän osalta mennyt aivan älyttömän nopeasti joten sitä ei ihan heti rintamus sankarillista poltetta tuntien syöksynyt ressutoimintaan mukaan. Sen sijaan tässä on hiljalleen otettu pieniä askelia oikeaan suuntaan.





HÄMEEN ILVES 2017

Jo keväällä tutkailin onnessani MPK:n kurssitarjontaa ja kirjoittelin itselleni ylös mahdollisia kursseja joihin haluaisin osallistua. Omiin aikatauluihin ja budjettiin (kurssi on ilmainen SA-sijoituksen omaavalle) sopi parhaiten yksi Hämeen Ilves 2017-harjoituksen kursseista. Itsellä kesti kauan ilmoittautua kurssille kun yritin innostaa entisiä palveluskavereita mukaan, mutta lopulta oli pakko todeta että fuck it, mennään sitten taas yksin ja pistin lomakkeen vetämään. Lopulta yksi meidän porukan naisista innostui myös, mutta kurssi täyttyikin juuri ennen häntä ja nyt ootellaan josko yksi peruuntumispaikka ilmestyisikin vielä näköpiiriin.

Tälle kurssille meno kuitenkin hieman jännittää ja ujostuttaa. Aiemmilla MPK:n kursseilla on aina ollut vain naisten kesken ja siellä kaikki on ollut niin sanotusti samalla viivalla. Armeijassa tuli huomattua, että ihan sama mitä teki, kuinka paljon yritti ja millainen oli, jollekin miehelle se ei koskaan ollut tarpeeksi. Tähän on tietty helppo sanoa, että tällaisen henkilön voi aina jättää omaan arvoonsa, mutta se ei olekaan niin yksinkertaista jos kyseisen kaverin kanssa joutuukin toimimaan 24/7 yhdessä. Hieman siis jännäilen sitä, sattuuko tuolla kurssilla vastaan näitä "olen mies, olen jumala"-sankareita. 

Lisäksi oman palveluksen aikana meihin onnistuttiin iskostuttaan sellainen ajatus, että me ollaan ihan paskoja eikä me osata mitään. Kun tarpeeksi kauan moista kuuntelee ja elää kyseisessä narratiivissa niin siihen alkaa uskoa myös itse. Joten mua pelottaa että kurssilla mun taidoista oletetaan yhtä kun ne on oikeasti aivan toista. Tin tin tin tiiiiiin, ei muuta kuin rauhoittavia kohti naamaa!



KERTAUSHARJOITUKSET

Muutama päivä sen jälkeen kun ilmoittauduin Hämeen Ilvekseen niin kertausharjoituskäsky tipahti postiluukusta. Meni hetken aikaa sisäistää mikä homma, luulin vielä että kyseessä oli VEH eli vapaaehtoinen kutsu sillä mun aivoissa mielsin, että VEHin keltainen väri on paljon agressiivisempi kuin tämä neutraali valkovihreä paperi. Mistä tämäkin aivopieru päähäni hiipi? Mutta loppujen lopuksi itselle aivan sama olisiko tullut kutsu vai käsky, mukaan olisin mennyt kuitenkin. Nyt mieltä lämmittää toki reserviläispalkka joka maksetaan harjoituksen ajalta. Kerkesin olemaan peräti kaksi kuukautta reservissä kun käsky jo kävi. Naurattaa, sillä esimerkiksi kämppikseni ei ole päässyt kertaakaan kertaamaan vaikka on ollut reservissä jo 10 vuotta.

Kertausharjoituksen suhteen on hieman ristiriitaiset fiilikset. Oon innoissani, että päästään hommiin ja ehkä opitaan/nähdään jotain uutta, mutta toisaalta en oota yhtään sitä, että pitää möyriä pimeässä loskapaskassa punaista pussia halaten. Noo, what doesn´t kill you ja niin pois päin.



HAKU MAAKKIIN

Mä oon ootellut PV:ltä erästä kirjettä tässä jo muutaman viikon ja aina vain selkeämmäksi käy, että asiassa kestää ja koska mitään varmuuksia ei ylipäätänsä ole siitä, että pääseekö yhtään mihinkään (tästä lauseestahan sai paljon selvää) niin ajattelin sitten laittaa muitakin verkkoja vesille. Tässä tapauksessa verkko on nimeltään maakuntajoukot joihin nyt päätin laittaa hakemusta menemään. Tämähän prosessi tulee myös olemaan pitkä kuin nälkävuosi joten vielä ei ole tietoa ollenkaan siitä, että pääseekö edes mukaan. Mutta tässä vaiheessa riittää, että täytän hakemuksen ja odottelen mitä tammikuussa tapahtuu. 


MITÄ MUUTA?

- Reserviläisliittoon liittyminen, yhdistys on vielä mietintämyssyn alla 
- SRA eli sovellettu reserviläisammunta kiinnostaa
- MPK:lla lisää kursseja, kenties kouluttajakursseja?


lauantai 26. elokuuta 2017

KESÄ TULI, KESÄ MENI


Se on syksy nyt! Tällä viikolla piti laittaa ensimmäisen kerran villasukat jalkaan kotona ja se jos mikä on merkki siitä, että vuodenaika on vaihtumassa syksyyn (jee!). Tosin vielä paremman merkin sai siitä, kun pyöräili aamulla kauppaan ja mittari näytti 7 astetta. Hrrr. Winter is coming. Koska pari kirjoitusta sitten dissasin tämän vuoden kesää, ajattelin pieneksi sovinnon eleeksi kuitenkin kirjata ylös tämän kesän tekemisiä (sillä vaikka väitin, että mitään ei ole tullut tehtyä niin onhan sitä nyt jotakin aina tehnyt). Ei se kesä nyt ihan turha ollut!


1 VIIKKO RHODOKSELLA ALL INCLUSIVE-HOTELLISSA

Pari päivää reserviin siirtymisen jälkeen matkustin äityliinin kanssa Rhodokselle neljän tähden hotelliin tiristelemään läskejäni. Matka ei ollut helppo. Olisin tarvinnut viikon kotona ennen matkaa, jonka aikana olisin vain maannut sängyssä sälekaihtimet kiinni ja nukkunut, nukkunut ja nukkunut ja ollut tekemättä yhtään mitään. Nyt tämä tarve ja matkalla oleminen joutuivat pienelle törmäyskurssille ja vaikka kuolonuhreilta vältyttiin niin sanotaanko nyt näin, että kaikki taisi huokaista helpotuksesta kun päästiin takaisin kotiin. Ja seuraavana toimenpiteenä olikin vuorossa ajan varaaminen psykologille... 


MARJOJEN POPSIMINEN

Kirsikat ovat heikkouteni enkä edes uskaltaisi laskea paljonko hassasin rahaa viikossa Lidlin kirsikoihin. Mutta olen sitä mieltä, että jokainen euro meni hyvään tarkoitukseen sillä nyt pitää taas odotella vuosi ennen kuin saa tuoreita kirsikoita kaupasta. Onneksi porukoiden pihassa kasvavat karhunvadelmat kypsyvät kohta (ehkä? Toivottavasti!) niin pääsen mutustelemaan toista lempparimarjaani muistellen samalla kaihoisasti Uudessa-Seelannissa myytävää boysenberry-jäätelöä.



RAJAPORTIN SAUNA

Lontoossa asuva ystäväni oli käymässä Tampereella kesän alussa ja käytiin yhtenä viikonloppuna legendaarisessa Rajaportin Saunassa. Melkein hävettää kun ei tuolla saa aikaiseksi käydä ominpäin, mutta onneksi saunailu kuuluu melkein aina ystäväni matkaohjelmistoon Tampereella niin sitä saa sitten toisen kautta aktivoitua myös itsensä. Saunalla on aina hyvä fiilis, ihmiset ovat hyvällä tuulella ja mukavia eikä mikään ole sen lepposampaa kuin saunomisen välissä ihmetellä maailman menoa miellyttävällä sisäpihalla auringon paistaessa.


PIKKU KARITSAT

Peltolammin perinneniityn vakituiset kesäasukit synnyttivät ihania nappisilmiä joita oli käytävä ihastelemassa pariin otteeseen. Lampaat on selkeesti jo oppineet, että kun ihmisiä tulee aidan viereen niin se meinaa lisää heinää heille. Sitä vaan ihmettelen, että samaa tavaraa siellä aidan sisäpuolellakin kasvaa, että mikä pakkomielle lampailla on kurkotella aidan välistä mahdollisimman pitkälle ja hamuilla niitä ulkopuolisia kasveja turpaansa. Onko ruoho sittenkin vihreämpää aidan toisella puolen? Ja kyllä, myönnän, oli pakko vähän rapsutella näitä pikku karitsoita.



VÄHÄ NAISTENJÄRVI JA ISO-NAISTENJÄRVI

Tein ystävän kanssa pienen patikointiretken Pirkkalassa sijaitseville järville heinäkuussa. Ilma oli täydellinen: aurinko paistoi muttei ollut tuhottoman lämmin, hyttysiä ei ollut eikä kyllä pahemmin muita ihmisiä. Laavulla oli hyvä pitää ruokailutauko ja nauttia mukaan otetuista eväistä. Matkan pituudeksi tuli noin 8 km joten mistään hirveän suuresta eräretkestä ei kuitenkaan ollut kyse.



VANHA TULITIKKUTEHDAS

Huopakattotehtaalla tuli vierailtua jo vuonna 2013, mutta tulitikkutehtaalle menemistä ei oikein koskaan tuntunut saavan aikaiseksi. Alkoi jo olla pieni paniikki persuksissa, että kohtahan se keretään jo purkaa ennenkuin pääsen sitä katsomaan. Näin vanhaa koulukaveria piiiiiitkän ajan jälkeen ja hänen asuessa paikan lähellä sovitimme tehtaan meidän kävely/kuulumistenvaihtamis-lenkin varteen. Oli jotenkin osuvaa, että päästessämme tehtaan pihalle paloauto ajoi viereiselle huopakattotehtaalle pillit ulvoen (näissä hylätyissä tehtaissa syttyy/sytytetään harva se päivä tulipaloja). Onneksi kyseessä ei ollut mikään iso palo.



KESÄPÄIVÄ TAMPEREELLA

Hyvä ystäväni oli kesälomalla, aurinko paistoi ja päätettiin mennä ulos syömään lounasta. Mikä olisikaan parempi paikka tähän kuin Laukontori? Syötiin hyvää salaattia, vaihdettiin kuulumisia, käytiin ostamassa vadelmia torilta ja mentiin paistattelemaan aurinkoa Laukontorinsillan lähelle (naama paloi haha). Lopuksi haettiin vielä pehmikset jäätelökiskalta ja syötiin ne Tampereen vanhan kirkon rappusilla. Aivan täydellinen kesäpäivä joka pyyhki hieman omaa morkkista liiasta HBO:n katselusta.


PÄIVÄRETKI TUUSULAAN

Toinen "raksi ruutuun"-kohde oli Tuusulassa sijaitseva Lottamuseo jonne piti ystävän kanssa mennä jo viime kesän puolella, mutta yllättäen aika kului liian nopeasti ja oma palvelus ehtikin jo alkaa ja lomaviikonloput vain vilisi silmissä. Lähdettiin heti aamusta roadtrippailemaan kohti etelää ja sateinen ilma ei haitannut yhtään kun kyseessä oli museovierailu. Parin viime vuoden aikana oon lukenut aika paljon Lotta-kirjallisuutta joten oli mielenkiintoista käydä museossa vierailemassa ja bongailemassa kirjoista tuttuja asioita.


HELSINKIVIERAILU

Iskin monta kärpästä yhdellä iskulla kun parin päivän Helsinkivisiitin aikana näin matkailijaystävääni joka oli käymässä Suomessa Australiasta, inttikaveria Parolasta sekä Helsinkiin muuttanutta lapsuuden ystävää Tampereelta. Tuli syötyä thaimaalaista, vietnamilaista ja lähi-idän ruokaa, käytyä Pihlajasaarella sekä hengailtua Pikku Huopalahdessa (ihastuin). Alan salakavalan pikkuhiljaa tykkäämään Helsingistä.

 

RUOKAORGIOITA ANYTIME, EVERYTIME

Kaikissa mahdollisissa väleissä sekä ystävien tapaamisten yhteydessä on syöty, syöty ja vaihteen vuoksi syöty. Mikä se sellainen kahville meno on? Meikäläinen menee lounaalle ja hyödyntää hyvät lounasruokahinnat. Tosin nekään eivät ole pelastaneet tässä palveluksen jälkeisessä likviditeetin olemattomuudessa, mutta sehän ei ole tällaista sikaa hillinnyt. Ruoka on vain niin hyvää!





MITÄ OLISIN TOIVUNUT TEKEVÄNI KESÄLLÄ?


- Olisin halunnut viettää paljon enemmän aikaa metsässä
- Olisin halunnut yöpyä ulkona (makuupussin osto oli pakko siirtää rahakkaimmille ajoille)
- Olisin halunnut kävellä Birgitan polun
- Olisin halunnut pyöräillä Pyhäjärven maisemareitin 
- Olisin halunnut marjastaa ja sienestää

Ensi kesänä sitten kun on hyvä makuupussi hankittu!


tiistai 22. elokuuta 2017

BULLSHIT OUT

Olohuoneen seinien maalaamisen vuoksi pois kerätyt tyynyt jotka eivät edes mahtuneet kahteen jätesäkkiin. Mitä ihminen tekee niin monella tyynyllä??


Kun varusmiespalveluksen aikana kotona tuli vietettyä vain viikonloput sitä jotenkin pystyi etäännyttämään itsensä omasta kodista ja tarkastelemaan sitä uusin silmin. Vaikka mä olin jo monta vuotta uskotellut itselleni olevani kriittinen kuluttaja (rahanmenon suhteen) niin menneen vuoden aikana mun silmät aukesivat näkemään totuuden: hamsteri mikä hamsteri. Mä olin saanut jo paremman niskalenkkiotteen vaatteiden kulutuksen suhteen (mitä nyt urheiluvaatteiden kohdalla keksin aina jonkun tekosyyn uudelle ostokselle), mutta muissa kohteissa hoardaaminen jatkui: kirjoja, huonekaluja, kirjoja, sisustustavaroita ja lisää kirjoja. Mä löysin yhtäkkiä itseni "posliinikissoja takanreunuksella"-kodista enkä voinut kuin ihmetellä kuinka tuohon tilanteeseen olin päätynyt (tai no, turha ihmetellä: melkein 3 vuotta Ikeassa joista yksi vuosi sisustuspuolella kummasti madaltaa kynnystä ostaa kaikkea "ihanaa"). Hyvän kontrastin tähän heräämiseen antoi varmasti myös kasarmilla oleva yksi ainoa kaappi minne piti mahtua koko omaisuus aina pakkassaappaista makuupussiin. Sitä olikin hyvä verrata niihin kotona ryönällä vuorattuihin asuinneliöihin.

Alkoi ällöttää ja ahdistaa. Tuntui, että kotiin pusertuu.

Päätin jo puolessa välissä palvelusta varata aikaa reserviin siirryttyäni kodin kunnolliseen järjestämiseen joka käsittäisi jokaisen kaapin tutkimisen, siistimisen ja järjestämisen. Samalla otin tavoitteeksi toteuttaa ne pintaremontit joita olin aloitellut jo joskus pari vuotta sitten (kröhöm) repimällä tapetteja seinistä. Kai tätä projektia voisi kutsua myös maritukseksi (KonMarin mukaan), mutta vaikka oonkin lukenut kyseisen metodin toimintatavat, olen pakertanut kodissani hieman sovelletusti itselleni sopivalla tavalla ja ajalla.

Elokuun alussa pääsin vihdoinkin maalauspuuhiin ja olohuone muuttui paljon valoisammaksi ja avarammaksi vaikka yksi seinä maalattiin todella tummalla sävyllä.

En tiedä kuulostaako oma lausuntoni nyt jotenkin dramaattiselta, mutta nämä kaksi kuukautta ovat olleet yllättävän raskaita. Mulla on paljon tilaa kotona (kolmio jossa asun kämppiksen kanssa) ja mun kamppeita on makuuhuoneen lisäksi keittiössä, 20 neliön olohuoneessa, vaatehuoneessa ja kellarikomerossa. Omien henkilökohtaisten tavaroiden lisäksi mulla on asunnossa säilössä mun yrityksen tavarat jotka käsittävät kaikkea mahdollista ammattikirjallisuudesta kaapilliseen kankaita, toiseen kaapilliseen ompelutarvikkeita sekä rekillisen mallikappalevaatteita. Vaikka oon tässä asunnon omistamisen välissä asunut niin ulkomailla kuin kimppakämpässä Tampereen keskustassa, on tänne 8 vuoden aikana kertynyt kyllä jos jonkinmoista tavaraa ja kertymistä on varmasti edesauttaneet nopeat muutot joiden aikana on tavarat vain pakattu ja siirretty, mihinkään syväluotaavaan järjestelyyn ei ole ollut rahkeita (ja eihän hamsteri nyt halunnut aarteistaan luopua).

Nyt on sitten pitänyt yhtäkkiä jokaisen tavaran kohdalla miettiä tarvitsenko kyseistä tavaraa, onko sitä järkevää säilyttää, kannattaako se myydä vai onko se menossa kierrätykseen tai kenties jo roskiin. Lopulta sitä on päätynyt pohtimaan melkein vimmoissaan miksi edes on ostanut kyseisen härpäkkeen alunperinkään. Kun on vielä tällainen autisti niin sitä on kyllä joutunut sellaiseen tunteiden syöksykierteeseen tämän operaation aikana ettei mitään järkeä. Itseinhossa on pyöritty Välillä olen käynyt päivän aikana vain yhden laatikon läpi sillä jo sen jälkeen olo on ollut niin nuutunut ja rekan alle jäänyt etten ole pystynyt jatkamaan. 

Monet tavarat on varastoinut itseensä muistoja ja "energiaa" menneeltä ajalta ja ne kaikki on pitänyt käsitellä tässä samalla. Myös luopumistyö on ollut välillä raskasta ja monia tavaroita olenkin renkuttanut säästettävien ja eteenpäin menevien laatikoiden välillä monta kertaa ennen lopullista päätöstä. Tämän vuoksi välillä on pitänyt pitää myös vähän pidempiä taukoja siivoamisen kanssa sillä inhoreaktio on iskenyt hyvin helposti tässä puuhassa ja vaarana on ollut, ettei ole nähnyt enää mitään hyvää tai toimivaa omissa tavaroissaan. Mun on tehnyt niin monta kertaa mieli vaan kipata kaikki kamat jätesäkkiin ja viedä roskikseen ja säästää aivojani tuolta rasittavalta pohdintatyöltä.

Tuo samettisen muhea vihreä on niin ihana sävy, että siinä tekee mieli pyöriä!


Sitä tottakai myös jotenkin lapsellisesti haaveili, että tämän saisi nopsaa tehtyä ja sen jälkeen olisi asunto ja kaikki tavarat tip top. Vasta nyt on ymmärtänyt kuinka iso projekti tämä oikeasti on. Sitä vähän kuin kuorii asunnosta pieniä kerroksia pois ja jokaisen kerroksen jälkeen kuva selkeentyy ja pystyy tarkemmin ymmärtämään mitä tarvitsee ja mitä ei. Tämä vaatii aikaa ja totuttelua sekä myös pohdiskelua ja suunnittelua. Maalaustöiden vuoksi on pitänyt myös siirrellä paljon huonekaluja, joten mun koti on ollut kuin tetris-peli jossa on pitänyt ees taas raahata eri näköisiä ja -kokoisia palikoita paikasta toiseen. Tämä on myös turhauttanut sillä paikat näyttävät enemmän varastolta kuin miellyttävältä paikalta asua, mutta sille ei vaan nyt voi mitään (vaikka sielu kuinka huutaa että kaiken pitäisi olla täydellisesti hetinyt).

Mun kauhistus tällä hetkellä olisi se, että ensin nopsaan raivaisin asuntoon tilaa ja laittaisin eteenpäin suurimman osan tavaroistani vain huomatakseni hetken päästä, että tarvitsen tätä, sitä ja tuota ja ei aikaakaan kun olisin hankkinut jo uudet kakkakikkareet kotiini tukkimaan niin fyysistä kuin henkistä tilaani. Roikun tässä ajatuksessa kuin hukkuva pelastusrenkaassa ja se on auttanut hyväksymään  keskeneräisyyden joka tällä hetkellä täällä vallitsee. Myös jo tehdyt ja onnistuneet muutokset (mitä nyt seinien maalaaminen oli pieni kauhujen operaatio) motivoivat pysymään lujana. 

Jonkun sellaisen mielestä joka ei hirveästi ajattele sisustamista tämä meuhkaaminen saattaa olla absurdin kuuloista ja sitä kuuluisaa paljon melua tyhjästä, mutta toiset hamsterit ja kotihiiret voivat varmasti samaistua fiiliksiini ja ajatuksiini. Ja vaikka sitä onkin elänyt koko omaisuus rinkassa tai pahvilaatikossa, on koti (missä se ikinä sillä hetkellä sijaitseekaan) mulle aina ollut tärkeä paikka. Se on paikka jossa olla turvassa, voi rauhoittua ja rentoutua. Se on paikka jossa voi puuhailla omia juttuja pyjamahousut jalassa juuri niinkuin haluaa. Jos koti on ihan mullin mallin ja siellä oleminen ahdistaa, on silloin asiat huonosti.

Mun suuri haave on saada kodista nyt sellainen paikka jossa on mukava olla, jossa on kaikki mitä tarvitsen ja jonka seuraava "suuri" uudistus rajoittuisi siihen, että pohtisin minkä väriset sisustustyynyt hankkisin olohuoneeseen. Niin että keskeneräiset asiat eivät enää veisi kaikkea energiaa eikä ympärille katsoessa tulisi mieleen tusinaa asiaa jotka pitäisi muuttaa, vaihtaa tai ostaa. 

Tätä kohti!





torstai 17. elokuuta 2017

SE FIILIS KUN AJATTELET ETTÄ NYT KIRJOITAT JOTAKIN

ja meet koneelle,
tuijotat näyttöä,
kirjoitat muutaman rivin.

Toteat että ompa hirveetä shaibelia,
ja päätät jatkaa myöhemmin.

Koet järkyttävää ahdistusta joka kerta kun avaat luonnoksen uudestaan
ja yrität jatkaa kirjoitusta.
Toteat parin viikon jälkeen,
että kirjoitus on edelleen kesken,
ja se juna taisi mennä jo muutenkin.

Päätät, että antaa tämän kirjoituksen olla,
koska "seuraava juttu onnistuu varmasti".

Mutta seuraava juttu alkaa aivan kuin tämä edellinenkin juttu ja
kierre on valmis ja se jatkuu,
se jatkuu
ja jatkuu.

Mä haluaisin kirjoittaa.
Mulla olisi paljon mistä kirjoittaa,
mutta henkinen ummetus ei päästä mua otteestaan ja
inspiraatio antaa odotuttaa itseään.

Ja mä mietin,
onko tässä mitään järkeä?


Lammas jonka päätä ei tällaiset tyhmät ajatukset pakota.


maanantai 7. elokuuta 2017

VIIMEINEN VIIKKO PALVELUKSESSA YHTÄ JUHLAA



Vaihteen vuoksi aikaa on kulunut jo niin paljon, että hyvä kun muistaa missä oli ja mitä teki (kun muistaisi edes mitä teki viime viikolla...). Onneksi on kuvia ja muistinpanoja virkistämässä alkavaa dementiaa. Viimeinen viikko palveluksessa oli monellakin tapaa spesiaalimpi kuin muu palvelus.

Ensinnäkin tekemistä oli aivan älyttömän vähän ja suurin osa ajasta meni kivien pyörittelyyn. Vaikka sinänsä aamut ei painaneet yhtään sen enempää kuin aiemmin (pikemminkin päinvastoin), väljä päiväohjelma oli hieman muulla tavalla raskas. Kun heräsit päivän aikana aamulla 5.30, seuraavan kerran lounaalle menoon 10.35, kolmannen kerran juuri ennen päivällistä 15.45 ja sitten vielä iltapalalle klo 19, oli yksi aamu venynyt yhtäkkiä neljän aamun mittaiseksi. Kuten joku tokaisi osuvasti "ei ihmekään, kun kuskit on aina niin kärttyisiä, tää jatkuva herääminen on hiton rankkaa".

Tiistaina koitti palveluspäivä jota ei moni sälli pääsekään kokemaan armeijassa. Meikäläinen täytti pyöreitä vuosia ja vaikka sielu kuinka huutaa, että oon ikuisesti nuori ja kuolematon niin todellisuudessa mittariin tuli järkyttävät 30 vuotta. Onneksi oma ulkomuoto on tällainen pieni ja pörröinen niin ei ihan vielä tarvinnut rollaattoria kaivaa esiin. Ja kuten ylläoleva korttikin sen kertoo: ei botoxiakaan tartte vielä käyttää! Onko olo nyt aikuinen? Viisas? Tyyni ja rauhallinen? Näitä odotellessa ei varmaan kannata pidätellä hengitystään...

Merkkipäivää juhlistin lähtemällä meidän ryhmänjohtajan kanssa *rumpujen pärinää* Mäkkäriin! Ai että kun maistui hyvälle ja taisi olla muuten neljännet iltavapaat oman palveluksen aikana. Ei ole paljoa jaksanut palvelusajan jälkeen kiskoa lomapukua päälle, punkka on aina vetänyt pidemmän korren. Mäksyn jälkeen näin p-kauden tupalaisiani sotkussa, jotka yllättivät mut täysin pullealla lahjapaketilla ja hienolla kortilla. Paketin sisältä löytyi kaikkea tarpeellista kuten iso sipsipussi. Mitä muuta varusmies voi enää kaivata?



Keskiviikkona taasen meillä oli koko joukko-osaston kotiutuvien juhla. Ihme ja kumma, aurinko paistoi joten ei haitannut ollenkaan viettää sitä ulkona. Oli puheita, varusmiessoittokunnan soittoa sekä palkintojen jako. Täysin puskista tuli myös itselle kunniakirja ja villasukat, kiitos vain Maanpuolustusnaisten liitolle!  Ehkei tää homma nyt ihan puihin mennytkään vaikka välillä oli kyllä sellainen fiilis että palveluksella vois heittää  sitä kuuluisaa vesilintua.

Torstain juhlallisuus oli ennemminkin mielentila joka vallitsi koitutuvien keskuudessa. Aamu alkoi aamupalan jälkeen siviilivaatteisiin pukeutumisella ja viimeisen varuserän palautuksella. Sen jälkeen moppi heilui siihen saakka kunnes katsottiin, että meidät voidaan päästää vapauteen. Palvelustodistus kouraan viimeisten saatesanojen kera, kaikkien yksikön kouluttajien kättely ja reserviin, mars! (Olin hieman pettynyt kun kukaan ei oikeasti huutanut meille reserviin mars.) Reserviin pääsyä juhlistettiin pienellä AU-kurssin porukalla Tampereella. Monet järkkäili tj0-risteilyjä sun muita bakkanaaleja, mutta täytyy palveluskaverin sanoja lainaten todeta, että jos on jo vuoden verran haistellut samojen äijien pershikeä niin ei sitä jaksa mennä minnekään suljettuun tilaan tekemään tätä samaa enää vapaa-ajalla. Kaikella rakkaudella.


torstai 27. heinäkuuta 2017

6 VIIKKOA RESERVISSÄ



"Miltä se elämä maistuu nyt reservissä?"

Siltä, ettei missään olisi ikinä ollutkaan. Aika on siitä jänna asia, että se venyy ja paukkuu, kutistuu ja hidastuu ja toimii useimmiten juuri päinvastoin kuin haluaisi. Ah, kestäisipä tämä hetki ikuisuuden. Pam, meni jo! Hyh, menisipä tää viikko nopeasti. Se ei lopu koskaan. Kuten ei niiden kuuluisien aamujenkaan kuulunut koskaan loppua, mutta sinne ne meni.


Tässä ollaan nyt kesän ajan vietetty sellaista laiskanpulskeata laiskiaisen elämää. Nap all day, sleep all night, party never. Päivät seuraavat toisiaan ja on hankalaa pysyä kartalla mikä viikonpäivä on kyseessä. Vaikka sitä koittaakin antaa itselleen anteeksi tietynlaista saamattomuutta koska armeija, rankka vuosi, niiiin paljon sykkimistä, kyllä se raja jossain menee makoilussakin. Kun on tällainen on/off-ihminen niin sitä joko painaa menemään sata lasissa tai sitten taantuu sohvan perälle katselemaan Game of Thronesia 8 h päivässä. Missä ei siis missään nimessä ole mitään vikaa, mutta ei sellanen voi kenenkään mielestä olla järkevää tekemistä viikosta toiseen kun perse alkaa saamaan jo sammalpeitettä päälleen.


Kesä on itselle yleensä henkisesti vaikeata aikaa. Silloin pitäisi nauttia elämästä, olla ulkona, ottaa ilo irti auringosta. Sitä tuntee itsensä maailman suurimmaksi rikolliseksi jos haluaakin jäädä kotiin lukemaan tai katselemaan elokuvia. Kerää ihan itse itselleen hirveitä paineita ja syyllisyyden tuskia siitä millainen pitäisi olla ja millainen oikeasti on. Toisaalta säänsä puolesta tämä kesä on kyllä ollut sellainen, että ei tässä muutenkaan ole oikein voinut muuta kuin levitellä ihmeissään käsiään.

Päässä pyörii miljoona vielä jäsentelemätöntä ajatusta kaikesta mahdollisesta. Elämästä, itsestä, opiskelusta, työstä, tulevaisuudesta. Tuntuu kuin olisi jossain oudossa välitilassa, odottamassa jotakin. Mun sisälle pakkaantuu koko ajan energiaa jota ei pääse purkamaan mihinkään. Oon kuin vinttikoira joka odottelee lähtökopassaan, että luukku vihdoinkin aukeaisi. Tämä tarkoitukseton olotila hämmentää ja hieman ahdistaa. Toisaalta ehkä tälläkin on oma tarkoituksensa, virittäytyminen tulevaa varten niin että oikealla hetkellä voi lähteä ruopimaan oikein kunnolla.

Pääsee sitten syksyllä ruopimaan itselle opintopisteitä, hah.


lauantai 17. kesäkuuta 2017

OHI ON!

Ei oo kiire, ei oo hoppu,
nyt on tää työmaa jo loppu!



Ohi on ja ihan hyvillä fiiliksillä siirryttiin reservin hellään huomaan. Senhän tajuaa oikeasti vasta tossa viikonlopun jälkeen, että palvelus on oikeasti ohi kun ei tarvitsekaan sunnuntai-illan päätteeksi pakata reppuaan ja suunnata kohti kasarmia. Nyt on vielä sellainen olo, että olisi vain lomilla. Vielä on paljon kaikkea kirjotettavaa ja kerrottavaa, mutta sitä ennen meikäläinen pakkaa hellevaatteet mukaan ja lähtee Rodokselle oikealle lomalle. Ei muuta kuin onnea kaikille muille kotiutuneille ja aamuja niin saatanasti niille joiden palvelus vielä jatkuu. Morrrrnings!

maanantai 5. kesäkuuta 2017

MIKSI ASEPALVELUKSEEN?

Ja miksi asepalvelukseen 29-vuotiaana? Saattaisi joku kysäistä ja kulmiaan hieman kurtistaa. Tästä aiheesta piti kirjoitella jo ennen palvelukseen astumista, mutta kävi ne perinteiset eli aika loppui kesken. Ehkäpä näin 3 4 7 9 11 kk palvelleena (kuinka kauan tää vielä pyörii luonnoksissa??) aiheeseen saa jopa realistisemman otteen ilman mitään vaaleanpunaisten lasien hattaroimaa glitteriä eli mututuntuilua, mikä taas olisi voinut olla asian laita vielä viime kesänä. Kuten aina, en osaa selittää asioita yksinkertaisesti parilla lauseella kun on kyseessä tällaiset hieman suuremmat aika kokonaisvaltaisesti omaan elämään vaikuttavat peliliikkeet. Tämän lukeaksesi tarvitset mitä luultavammin hyvän asennon sohvalla, tyynyn jolle nukahtaa kun selitys menee liian kuivakkaaksi ja silmätippoja joilla estät verkkokalvoja sulamasta näytön äärellä.

Olisi ehkä aivan liian lennokasta sanoa, että maailmankaikkeus ohjasi mut tähän suuntaan, mutta tekee mieli sanoa silti niin. Mä en parhaalla tahdollakaan voi käyttää sitä yleisintä perustelua mitä naisten suusta kuulee (eli olen lapsesta saakka halunnut käydä armeijan) sillä mä en todellakaan ole tahtonut. Teini-iässä mun sisko joskus sanoi ääneen, että pitäiskö mennä armeijaan että voisi kuntoilla ja mä mietin mun fantasiakirjan takaa, etten oo kuullut hetkeen mitään yhtä tyhmää paskaa. Parin vuoden päästä ensimmäisen poikaystävän ja hänen kaveripiirinsä äärimmäisen negatiivinen suhtautuminen palvelukseen jätti myös todella suuren jäljen muistin syövereihin.

Olin muistaakseni 22-vuotias kun ajatukset niin sanotun "velvollisuuden täyttämisestä" nousivat ensimmäisen kerran omaan tietoisuuteen ja silloin erään hyvän ystäväni kanssa monesti puhuimme ja harmittelimme ettei ole olemassa Lotta-palvelusta naisille. Vähämpä silloin tiesi mistään Sotilaskotiliitosta tai Maanpuolustuskoulutusyhdistyksestä. Kyllähän sitä näin jälkikäteen olisi helppo harmitella vaikka kuinka paljon, ettei homma ottanut tuolloin enemmän tuulta alleen sillä jos vain tahtoa olisi ollut, niin kyllähän kaikki tieto olisi nopeasti Googlesta löytynyt, mutta tuolloin olivat muut asiat paaaaaaaljon suuremmassa arvossa ja tavoitteet elämässä ehkä hieman erilaiset kuin nyt (tai pikemminkin niin, että sen aikaiset tavoitteet tuli myöhemmin sitten saavutettua ja sitten piti kehitellä uusia tavoitteita, kuten tämä haha) niin homma jäi vaan puheen tasolle.

Seuraavan kerran asepalveluksen suorittaminen (tai suorittamattomuus) tussahti mieleen yllättävän voimakkaana 26-vuotiaana kun olin Bangkokissa vaihto-opiskelijana opiskelemassa kansainvälistä johtamista. Tuolloin oli jo tapahtunut se ahaa-elämys, ettei AMK ole oma juttu ja olin edelliskeväänä pyrkinyt ensimmäisen kerran Tampereen yliopistoon lukemaan politiikan tutkimusta. Kriisinhallinta, humanitaarinen interventio, sodan kauheudet ja siihen johtavat erinäiset rakenteelliset syyt alkoivat kiinnostaa toden teolla. Vaihto-opintojen aikana aloitin pääsykokeisiin valmistautumisen toistamiseen. Mä en oikeastaan enää edes muista mikä se mun ajatusketju tässä tilanteessa oli, mutta yhtäkkiä palveluksen suorittamisen tärkeys iski aivan valtavalla voimalla tajuntaan. Hirveä paniikki siitä, että mun kohdalla juna olisi jo mennyt ja että olisin jo liian vanha. Vai olisinko? Silloisen kumppanin melkein raivoisan negatiivinen suhtautuminen asiaan huuhtoi sen kipinän kyllä aika nopeasti pois ja sillä kertaa asia hautautui ja jäi taas suurten mullistusten jalkoihin.

No, parisuhde meni, työkuviot muuttuivat ja oma tradenomin tutkintokin piti pikkuhiljaa saada pakettiin. Siinä sitten keikuttiin vuoden verran aika eksistentiaalisten asioiden äärellä pohtien sellaisia seikkoja kuin kuka minä olen ja mitä minä haluan tehdä elämässäni. Mikä mua kiinnostaa ja mikä mua liikuttaa? Rattaat pyörivät eteenpäin ja pikkuhiljaa sitä löysi itsensä tilanteesta missä kaikki häiritsevät esteet olivat poistuneet eikä tekosyitä palvelukseen hakeutumattomuudelle enää ollut. Sitten piti vain taistella sen nolouden kanssa, että voiko tällainen kääkkä oikeasti mennä sinne. Loppujen lopuksi päädyin siihen lopputulokseen, että jos mä nyt jätän menemättä sellaisen seikan vuoksi kuin oma ikä niin se päätös kyllä tulee myöhemmin haukkaamaan takapuolesta ja kummittelemaan uniin. Ja muutenkin, jos PV itse on määritellyt asepalvelusiäksi 18-29 vuotta niin liian vanhahan on vasta kun tämän iän ylittää ja sitä ennen on ihan käypä suorittamaan palveluksen.

Itselle tuli varmuus siitä, että haluan lukea politiikan tutkimusta yliopistossa ja aloitinkin opinnot kunnolla tammikuussa 2016 (ennen tätä meinasin, että kävisin kokoaikaisesti duunissa ja opiskelisin hissukseen sivussa). Tiesin myös jo, että haluan opinnoissa suuntautua niin paljon kuin mahdollista kansainvälisen politiikan puolelle ja hakeutua suorittamaan maisterivaihetta rauhan- ja konfliktintutkimuksen pariin. Jos haluan tutkia sotaa ja konflikteja niin eikö olisi hyvä myös itse nähdä mitä tämä toiminta on ruohonjuuritasolla? Jos haluan toimia kriisinhallinnan parissa niin ennen kuin toimisin siviilitehtävissä voisinko toimia sotilaana? Saisinko asepalveluksesta jotakin sellaista irti mikä avaisi mulle ovia myöhemmin tämän aihealueen parissa?

Vaikka tämä hyötynäkökulma onkin se millä yleensä perustelen ihmisille omaa hakeutumista asepalvelukseen, löytyy suorittamiselle myös ne sentimentaaliset syyt. Kun maailmalla seikkaili 9 kk putkeen ja asui valtiossa jonka määritelmä on teollistunut kehitysmaa niin osasi tämän jälkeen nähdä kotimaansa ja oman suomalaisuutensa hyvin erilaisessa valossa kuin aiemmin. Kyllä ne vanhat ja viisaat tiesivät, että "joskus on mentävä kauas nähdäkseen lähelle" ja palasin takaisin Suomeen tuntien aivan uudenlaista arvostusta tätä maata kohtaan. Meidän suku ei toisen maailmansodan aikana saanut käsiinsä mitään voittavia arpoja ja kuten niin monet muutkin ihmiset, heidätkin revittiin omilta juuriltaan ja lähetettiin kauas pois kotoa. Ehkä tavallaan tällä omalla maailmalla seikkailemisella on jatkanut sitä levotonta kiertolaisen elämää joka on taltioitunut omiin geeneihin vailla tunnetta siitä, että oikeasti kuuluisi jonnekin.

Itse vasta kotiinpaluun yhteydessä valitsin tietoisesti tämän maan pysyväksi kodikseni (jos näin voi asian ilmaista) ja paikaksi jonne haluan jatkaa juurtumistani. Samalla koen vahvasti, että tilanteen sattuessa haluan puolustaa tätä paikkaa joka on mulle tärkeä. Tiedän, että nykypäivänä idea oman perseen uhraamisesta kotimaan puolesta (tai ylipäätänsä minkään asian puolesta) ei saa suurta kannatusta aikaan ja vaikuttaa idealistiselta ellei jopa lapselliselta. Silti ajatus siitä, että lähtisi vain lipettiin sotii suuresti omaa velvollisuudentajua vastaan. Hillelin sanontaa lainaten: Jos et sinä, niin kuka? Jos ei nyt, niin milloin? Asepalveluksen suorittaminen on tavallaan oma kannanottoni, merkki sitoutumisestani. Mun tapa antaa takaisin.


Erästä suurta idoliani lainaten: Namaste. Yolo.



//EDIT.

Tätä kirjoitusta on nyt siis hakattu kasaan jo yli puoli vuotta ja aina pieni pelko perseessä oon aukonut keskeneräistä luonnosta auki jatkaakseni. Koskaan ei ole voinut tietää mitä on saattanut oksentaa näytölle joskus yön pimeinä tunteina talteen. Ja vaikka tässä palveluksen aikana, erityisesti loppupuolella, sitä on ketuttanut usein niin valtavasti että oon jo mielessäni kironnut siirtyväni siviilipalveluksen pariin ja antavani huithapelit tälle kaikelle, niin silti tämä teksti ja siinä ilmenevät omat ajatukset ja tunteet ovat edelleen täysin paikkansa pitäviä. Tämä on se suuri viitekehys jonka sisällä toimin (tai pyrin toimimaan) ja sen ylevyydestä huolimatta sitä tottakai on aivan yhtä pikkumainen monien asioiden suhteen kuin muutkin kuolevaiset. 


sunnuntai 4. kesäkuuta 2017

MISTÄ TIETÄÄ...

... että alkaa olemaan korkea aika siirtyä reserviin?
No muun muassa näistä sekalaiseen järjestykseen laitetuista aatoksista:




* Kun lomilla tiirailee lähipusikoihin ja ajattelee "tuossa ois täydellinen navetuskeppi".

* Kun laittaa hieman meikkiä naamaan valokuvausta varten eikä meinaa tunnistaa itseään peilistä.

* Kun joku käyttää etunimeäsi ja menee pari sekuntia tajuta, että joku huutelee juuri sinua.

* Kun pelkkä ajatus hernekeiton syömisestä saa pienen oksennusrefleksin aikaan.

* Kun jalat ovat epämuodostuneet maihariin meneviksi ja lomilla normaalit lenkkarit taas vuorostaan hiertävät.

* Kun mangorahka on parasta jälkkäriä mikä mieleen tulee.

* Kun on mahdollisuus nukkua 2 h ennen omaa kipinävuoroa ja se vaikuttaa mahdottoman ruhtinaalliselta ajalta.

* Kun meinaa lomilla saada sydänkohtauksen äkillisestä "missä on mun ase??"-ajatuksesta.

* Kun lähikebabbilan tarjoilija lausuu sun tilauksen sun puolesta ääneen, koska oot tilannut samaa ruokaa joka perjantai viimeiset 48 viikkoa.

*  Kun on aivan normaalia nukkua päiväunia talvitakin alla vuoteessa.

* Kun kynsien alle on jämähtynyt ikikerros multaa metsässä ryömimisen vuoksi.

* Kun opintojen jatkuminen pelottaa, sillä siellä ei ole kukaan piiskaamassa sua jatkamaan.




Huomenna on kuulkaas TJ 10 joista palveluksessa menee 8 päivää. Vaikka toisaalta vähän jännittää kuinka sitä taas pärjää tämän laitostumisen jälkeen niin samaan aikaan tietää, että aikansa kutakin. Nyt on aika mennä kohti uusia seikkailuja (lue pettymyksiä). Itsellähän on ehkä maailman helpoin tilanne sillä mun ei oo tarvinnut miettiä mitään asunto-, opiskelu- tai työjuttuja palveluksen aikana. Mä olen jo kunnon autistina suunnitellut opinnot syksylle, joten tästä sitä vaan seilataan pehmein purjein takaisin oravanpyörään.

Sitä ennen meillä on nämä 1,5 viikkoa kaikkea mukavaa höpöhöpö-hommaa kuten varustepalautuksia, oppitunteja ja liikuntaa. Tulee vahvasti mieleen p-kauden alku, tosin silloin oli vielä tulevaisuus avoin ja mahdollisuuksia täynnä, nyt on jäljellä vain katkeruus, hahha.




sunnuntai 28. toukokuuta 2017

KOTIUTUMISTESTIT


Vaikka en pidä itseäni edes minään suurena kuntoliikkujana tai hyvää kuntoa omaavana henkilönä (ehkä hyvällä säkällä ok-kuntoisena kääpiönä) niin täytyy todeta, että kuulun siihen porukkaan jolla kunto huononi palveluksen aikana. Varsinkin palvelusajan loppupuolikas on ollut yhtä pettymystä liikunnan suhteen. Kuvittelin vielä joskus tammikuussa, että pääsen Parolassa säännöllisen liikunnan makuun ja pystyisin jatkuvalla harjoittelulla parantamaan tuloksiani kuntotesteissä. Erityisesti toivoin pääseväni juoksemaan ja saamaan siten Cooperista yli 2700 m (ennen palvelusta juoksin cooperissa 2680 m).

Kuinkas tämä kevätpuolisko on sitten mennyt liikunnan suhteen? Läpiviennissä liikuntaa on ollut merkattuna meille niinkin ruhtinaallisesti kuin keskimäärin 1h/kk, mikä ei luonnollisestikaan ole riittävää millään tasolla. Mut hei, ei huolen häivää, onhan meillä ollut vielä iltavapaat! Paitsi että joka toinen viikko on kulunut metsässä ja joka toinen viikko ollaan maattu sitten sikiöasennossa punkassa keräämässä voimia taas tulevan viikon koitokseen. Olenkohan tämän viiden kuukauden aikana päässyt/jaksanut käydä 4 kertaa lenkillä/juoksemassa ja 3 kertaa uimassa. 

Joten kun meillä nyt viikolla 21 oli vuorossa kotiutumistestit cooperin ja lihaskuntotestin muodossa, eivät omat tavoitteet olleet hirveän korkealla asian suhteen. Oikein ärsytti tehdä niitä kun tiesi, että tulokset tulevat olemaan huonommat kuin p-kaudella. Vaikka me ollaan nyt sykitty metsässä kuin pienet oravat ja painavaa tavaraa on pitänyt siirrellä paikasta toiseen niin ei se korreloidu suoraan punnerrusten määrän kanssa tai kuinka hyvin pystyy juoksemaan 12 min putkeen. Olisi ollut tärkeää harjoitella myös sitä tekniikkaa jolloin punnerruksia varten olisi pitänyt tehdä ö hö höööö punnerruksia. Näin jälkiviisaana sitä voisi saivarrella, että myös viikonloppuvapailla olisi voinut käyttää hetkisen lihaskuntoharjoitteluun, mutta totean nyt käsi sydämellä, että meidän läpiviennin puitteissa ei siihen kyllä kyennyt, oli pakko levätä.

Omista p-kauden tuloksista kirjoitin täällä ja nykyiset tulokset olivat taas seuraavanlaiset:

Cooper 2475 m (p-kaudella 2510 m, huononi 35 metrillä)
Vauhditon pituushyppy 170 cm (p-kaudella 165 cm, parani 5 cm:llä)
Istumaannousut 36 kpl (p-kaudella 44 kpl, huononi 8:lla)
Etunojapunnerrus 25 kpl (p-kaudella 32 kpl, huononi 7:llä)
Että silviisii sitten niin.
Onneksi salijäsenyys oottelee siviilissä, samoin metsäpolut juoksemista varten.





keskiviikko 24. toukokuuta 2017

HAISEEKO TÄÄLLÄ LEIPÄ?




"Ja ellei ripulia erittynyt suolistosta,
elämän luonnistuminen
olosuhteissa näissä
ei napannut."

Sissimuonapakkaus ja wildu tulilla.

Jokainen palveluksessa oleva tietää punaisen pussin. Jokainen palveluksessa oleva myös kauhulla odottaa sitä päivää jolloin sellainen ojennetaan varusmiehen viattomaan käteen ja näin ollen anastetaan mahdollisuus mukavaan muke-ruokaan tai siedettävään pakkisafkaan. Jos olet onnekas, saatat törmätä punaiseen pussiin vain muutaman kerran palveluksesi aikana. Jos olet taas superonnekas (kuten me), pääset syömään punaista pussia usein ja paljon (mentiin juuri melkein 5 viikkoa putkeen sissimuonalla).

Kun kokonainen taisteluharjoitus vedetään läpi sissimuonan voimin, tapahtuu ihmisen fysiologiassa mielenkiintoisia asioita. Punaisen pussin tuotesisältöä tarkasteltaessa tarkemmin, huomaa että jokainen ateria (keltaista ja punaista kiisseliä lukuunottamatta) sisältää palmuöljyä. Sinänsä järkevää sillä palmuöljy tuplaa ruoka-annoksen kalorimäärän melkein automaattisesti. Mutta mitä muuta tämä ihana palmuöljymme saakaan aikaan?

Lyhyesti sanottuna: paljon paskaa.

Taistelijan elämä tiivistyy seuraamaan ruuansulatuksen pyhää kiertokulkua siitä asti kun trangia laitetaan tulille ja pistetään vähän wildua tai tacopataa lämpiämään aina siihen saakka kun tämä samainen ruoka-annos räjähtää varusmiehen pyrstöstä takaisin luontoon (monessa tapauksessa melkein samannäköisenä kun suuhun laitettaessa). Palmuöljy nimensä mukaisesti toimii kivana liukasteena saaden suoliston toimimaan paremmin kuin sen kuuluisan junan vessan. Olemme yhdessä tuumin päättyneet siihen lopputulokseen, että palmuöljy on itseasiassa aika turha aine ruoassa, se kun ei taida imeytyä ihmiskehoon ollenkaan vaan sen sijaan muodostaa pökäleen ympärille suojaavan kalvon saaden sen lentämään entistä suuremmalla paineella vapauteen. Loppuviikosta taistelija on jo niin hyvin rasvatussa tilassa, että kun tulee "se fiilis" niin siinä kohtaa on jo oikeasti syöksyttävä metsän siimekseen. Jokainen voi mielessään sitten miettiä, että kuinka tämäkin onnistuu siellä taistelujen tiimellyksessä kun eri joukkoja pyörii ympärillä eikä aluskasvillisuutta ole nimeksikään...

Tämän kaiken kivan lisäksi sissimuona saa ihmisen kehon mätänemään sisältä päin tarjoten ympärillä eläjille maukkaita hajuelämyksiä metaanikaasujen muodossa. Sitä on mukava maata yöllä makuupussissa omassa hiessä ja paskan hajussa marinoituen heräten aamulla vaan pieremään vähän lisää. Tämän tiimoilta meille syntyikin uusi lentävä lausahdus, tämän kirjoituksen otsikko. Ja nyt varmasti moni miettii, että mitä tekemistä leivällä on tämän kaiken kanssa. Kyseinen lausahdus on kuitenkin koko tämän perseenhajuisen tarinan ydin:

Olipa kerran kaksi kouluttajaa jotka ajelivat autolla paikasta A paikkaan B. Yksi heistä kysyi viattomasti: "Haiseeko täällä leipä?" jolloin toinen, pahaa-aavistamaton kouluttaja nuuhkaisi ilmaa nenän karvat väreillen. Jokainenhan tässä kohtaa jo osaa varmasti arvata, ettei autossa suinkaan haissut vastaleivottu leipä vaan ihan tavallinen perseestä karannut pieru. Joten nykyään meillä aina leivotaan, todetaan että kohta haisee leipä tai tuoretta leipää tiedossa. Nää on näitä hassunhauskoja porukan yhteisiä jerryjä.

Bon Apetit!
Jos metsään haluat mennä nyt niin takuulla yllätyt... Näkemiin jalkaväkimiinat, tervetuloa sissipaskat!

lauantai 29. huhtikuuta 2017

RESERVIN AURINKO JO HÄÄMÖTTÄÄ


Nyt olisi vihdoinkin E-kausi taputeltu kasaan ja ensi viikolla alkaa sitten varusmiespalveluksen viimesin (tosin ei varmastikaan vähäisin) koitos eli J-kausi. Enää (tai vielä, miten sen nyt ottaakaan) 7 viikkoa jäljellä. Nämä viikot tulevat sisältämään meillä 16 harjoituspäivää eli yhteensä 3 viikkoa metsää, tiedustelun päätöskoulutuksen jota nyt epäilemme havu 2.0-marssiksi (aamuja meille), kotiutumisammunnat, cooperit ja muut jumppatestit sekä hitosti kalusto- ja tavarahuoltoa. 

Meidän uuden TJ-laskentakaavan mukaisesti palveluspäiviä on enää jäljellä seuraavanlaisesti: todellisesta TJ-luvusta 47 vähennetään kaikki vlv:t, jl:t sekä hl:t (viikonloppuvapaat, juhlavapaat ja henkilökohtaiset vapaat) joita on 15 päivää sekä palveluksen kaksi viimeistä viikkoa sillä silloin ei oikeasti tehdä enää mitään eli 9 päivää. Näin ollen nykyinen TJ on 47-15-9 = 23. 



23!



Meillä on nyt 3 viikon harjoitusputki menossa jossa onneksi päästään viikonlopuiksi kotiin huilimaan. Tätä koetusta jatkuu vielä yhden viikon verran ja jos meidän arvailut havumarssista tulevat pitämään kutinsa, on seuraavan kerran mahdollisuus raapia persettä kasarmilla tuossa toukokuun loppupuolella. Jollain koulutuslinjoilla palvelus on loppunut jo viikko sitten ja porukka tappaa vain aikaa kasarmilla kotiutumiseen saakka. Me taas kökitään metsässä ja syödään punaisesta pussista melkein loppuun saakka, ai että. E-kausi on kyllä ollut meidän ryhmälle aikamoinen voimanponnistus niin fyysisesti kuin henkisesti joten ajatukset on väkisinkin kääntyneet entistä useammin jo palveluksen jälkeiseen aikaan. Mutta katsellaan mitä uutta tää loppuaika tuo meille tullessaan. Ei muuta kuin klara vappen vaan kaikille!


sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

E-KAUDEN PÖHINÄT

Kevät on vihdoin täällä ja meidän E-kausi on edennyt yli puolen välin (jes). Ollaan päästy lennättämään (säät ovat olleet pääosin todella hyviä), möyhimään metsässä ja tekemään paljon kaikkea muutakin (myös sellaista mitä ei ihan odottanut tekevänsä). Me ollaankin oltu ehkä enemmän tai vähemmän kysymysmerkkinä tämän meidän E-kauden alun ajan. Voitaisiin jopa todeta, että viikkojen edetessä olo on ollut hetkinen, en laittanut rastia ruutuun tässä kohtaa - teemainen. Kuten olen jo aiemmin maininnut, täällä palveluksessa itselle raastavinta henkisesti on se, ettei tiedä mitä tehdään tai miksi jokin asia tehdään. Yleensä kaikki asiat väännetään rautalangasta niin että jopa henkilö, jonka aivojen tilalla on se lautasia hakkaava apina, tajuaa mitä tapahtuu. Siksi ihmetys onkin ollut suurta kun on hiljalleen tajunnut ettei homma olekaan niin selvää.

Erään infernaalisen maastoharjoituksen aikana tuli koettua oman palveluksen persreikäsin päivä. Olisi tehnyt mieli vain kaatua sohjoiseen maahan meritähdeksi makaamaan ja todeta, että tää oli tässä nyt. Toimin sen viikon viikon vanhimpana eli maastoharjoituksen ryhmänjohtajana eikä päässä soinut muuta kuin mornings. Kyseinen viikko taisi osoittaa myös meidän kouluttajille, että nyt on jonkinlainen informaatio- ja viestintäkatkos päässyt tapahtumaan ja asiaan lopulta tartuttiin. Se, onko tämä nyt sitä mitä sen kuvitteli olevan on asia erikseen, mutta nyt itsellä on vihdoinkin jonkinlainen ymmärrys siitä, että mitä me tehdään ja miksi me niin tehdään. Vaikka kyseessä olisikin joku aamuinen homma, se on nyt helpompi järkeistää ja perustella itselle. Huh, tämän episodin jälkeen oma olo onkin helpottunut huomattavasti.

Tuntuu, että tänne ei nykyään kirjoita muuta kuin valitusvirsiä, mutta on tänne risukasaan paistanut välillä aurinkokin. Edellinen viikko meni hyvissä hommissa kun päästiin tossutimppaileen. Aiheesta on tarkoitus kirjoittaa lisää myöhemmin, mutta pakko todeta jo tässä, että kyllä siellä se yksinäinen kyynel vierähti poskelle kun omassa tähypaikassaan makasi. Nuo jutut vaan kiinnostaisi niiiiin paljon ja tiedustelu oli se homma mikä innosti eniten jo ennen palvelusta niiden hatarien tietojen perusteella mitä mistäkin aselajista kykeni onkimaan netin syövereistä. Ollaanhan sitä nytkin tiedustelijoita, mutta kyllä mä voisin palloilla enemmänkin tuolla metsässä meidän ydinhommien lisäksi. 

Tähän loppuun voi todeta taas, että jumalaare kun aika menee nopeasti eteenpäin. Nyt ollaan jo huhtikuussa mikä meinaa sitä, että palvelusta on enää kuppaset 2,5 kk jäljellä. 2,5 kk on ei mitään!
 
Epätietoinen sotilas metsän siimeksessä.



torstai 9. maaliskuuta 2017

MITÄ JOS HAAVEET KAATUUKIN NYT?

Tällä viikolla ylitettiin taas yksi maaginen raja palveluksessa kun tiistaiaamuna radiosta pärähti soimaan Sata salamaa 100 palvelusaamun kunniaksi. Itsellä ei valitettavasti ollut haikeaa tahi innostunutta fiilistä sen suhteen että tämä loppuisi pian. Omaa oloa kuvasi pikemminkin sana tyhjyys. Tyhjyys siitä että kaiken mahdollisen vaivannäön jälkeen sitä jäi lopulta nuolemaan näppejään.

Tässä on melkein 3 viikkoa ollut pieni operaatio käynnissä, aiheena mun siirtyminen meidän au-kurssin apukouluttajaksi. Ensin se oli vain au-kurssin ehdotus, sitten epävirallinen kysely ja lopulta virallinen siirtopyyntö. Tän kolmen viikon aikana omat toiveet on murskattu, herätetty henkiin ja taas vetästy matto jalkojen alta niin monta kertaa, että kun maanantaina klo 16 tuli lopullinen päätös siitä, että mä en pääse minnekään, mä en osannut sanoa muuta kuin "selvä". Ja sitten vaan kituuttelin päivän palveluksen loppuun saakka itkua pidätellen.

Ne pahimmat maailmanlopun fiilikset alkaa pikkuhiljaa hiipua pois ja se on hyvä juttu (suomeksi siis nyt vituttaa vain osan päivästä). Kieltävän vastauksen jälkeen eniten pelotti se, että mitä jos koko loppupalveluksen ajan on vaan ihan hirvee olo. Kuinka sitä kestäisi? Onneksi, onneksi laskemalla kaikki HL:t, KL:t ja VLV:t pois, on palveluspäiviä jäljellä enää 60. Sen ajan nyt voi seistä vaikka tikkuna paskassa jos ei muuta.

Mutta. Pettymys on valtava. Kuvittelin loppuun saakka, että PV:ssä altruismi vetäisi pidemmän korren ja järkevyys voittaisi. Santsariksi pääseminen olisi ollut itselle se toiveiden täyttymys tässä kohtaa, mutta samalla tästä peliliikkeestä olisi moni muukin hyötynyt. Täydellinen win win - tilanne siis kaikkien muiden mielestä paitsi niiden joilla oli valta sanoa viimeinen sana. Joihin siirto ei olisi vaikuttanut millään lailla mutta jotka yhtäkkiä tuntuivat olevan järkyttävän huolestuneita koko hommasta. No, en taida olla ensimmäinen pettynyt ihmisraunio palveluksessa enkä taatustikaan viimeinen.

Nyt on boogie kyllä hieman hukassa enkä osaa sanoa löydänkö sitä enää palveluksen loppuajaksi. Hommat tietty tehdään ja ne tehdään aina hyvin (koska en ihmisenä osaa tehdä mitään huonosti), mutta onko sydän enää mukana hommissa? Oikeastaan tää koko aika nyt Parolassa on ollut vähän sellaista tuuliajolla olemista ja takaisin au-kurssin pariin pääseminen olisi ollut vain niin täydellinen ratkaisu kaikkeen epämääräiseen fiilikseen mitä tässä on ollut. Nyt pitää sitten yrittää kerätä ittensä kasaan ja taiteilla tää loppuaika kunnialla loppuun.

Ja pakko kyllä vaan sanoa (vaikka tiedän ettei PV:ssä yksilö ja sen toiveet tai halut kiinnosta ketään), että mä oon joka välissä tehnyt kaiken, raatanut perse ruvella, yrittänyt ja ylittänyt itseni, mennyt eteenpäin tavoite kerrallaan ja saavuttanut ne etapit jotka oon itselleni asettanut. Ja tässä seisoo kiitos. Santsariksi? Ei ikinä. Ylikoulutetuksi miehistön jäseneksi? Se on osasi. Kiitos, kiitos tästä. Lohdutuksenani on, että tässä laitoksessa on onneksi myös ihmisiä jotka jaksoivat nähdä tämän asian eteen paljon vaivaa ja yrittivät kaikkensa, jotta siirto onnistuisi. Kiitokset heille siitä.

Universumin julmuus näyttäytyi myös täysin uudessa valossa kun lähdimme meidän porukan kanssa käymään tänään Niinisalossa koulutuksessa. Kuinka raastavaa oli matkustaa sinne saakka, kulkea tutuissa paikoissa ja nähdä vanhoja kouluttajia, ajatella koko ajan että täällä mä nyt olisin jos homma olis mennyt vähän erilailla ja sitten vaan lähteä pois. Vääntäkää vaan sitä veistä haavassa, ei tunnu enää missään.


keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

KAIKKI ON PASKAA PAITSI KUSI

Tervehdys kajahtaa täältä rikki niistettyjen nessujen keskeltä. En tiedä valuiko ennen joulua koetun mahataudin aikana mun vastustuskyky ripulin mukana viemäriin vai mitä tässä on tapahtumassa, mutta olen ollut kipeä ihan saakelin pitkän ajan ja se ottaa aivoon aika huolella. En enää edes muista miltä tuntui olla terve. Ja kaikista pahinta tässä on se henkinen tuska, joka syntyy kun stressaa mitähän sitä seuraavaksi sairastaa, saako illalla unta vai meinaako hukkua omaan räkään ja hikoileeko aamulla kuin pieni sika pienestäkin ponnistuksesta. Oh the glory.

Kaikkihan alkoi tammikuun viimeisestä kokonaisesta viikosta jolloin maailmanherran elkein olin ottanut itselleni yhteensä 10 päivän lomat. Suunnitelmissa oli paiskia töitä neljä päivää (tai mun tapauksessa iltaa), tienata hyvä summa rahaa keväälle (koska matti on asunut kukkarossa jo pitkän aikaa), siinä sivussa nähdä kavereita ja muuten vain olla ja nauttia siviilin tarjoamista huvituksista. Jotka mun tapauksessa siis tietenkin meinasivat sängyssä makaamista ja lukemista, sohvalla makaamista ja lukemista sekä tietenkin syömistä ja lukemista. Toisin kuitenkin kävi. Keskiviikkona oli alilämpöä ja töitä paiskiessa olo oli kuin sydänkohtauksen partaalla olevalla, läksin siis kesken työpäivän kotiin lepäämään. Siitä kuume sitten nousikin ja vaikka pysyi koko ajan suhteellisen matalana (vain 37,5) niin loppulomaa ei kyennyt tekemään yhtään mitään. Ainoa lohdutus koko hommassa oli se, että tuolla "kuumeella" olisi Parolan veksissä tullut vain keppiä joten oli "hyvä" sairastaa tuollainen epämääräinen kuumeilu kotona missä oikeasti pystyi lepäämään.

Tästä viikon päästä eli helmikuun ensimmäisellä kokonaisella  viikolla meillä oli taas aiemmassa kirjoituksessa mainittu taisteluharjoitus. Sitä räkäpaperin määrää mitä mulla kului tuon kuuden päivän aikana ei voi sanoin määritellä. Olin oikeastaan koko ajan niistämässä tai kaivelemassa nessua esiin. Päivisin nokka vuoti kuin seula ja öisin se taas meni niin tukkoon ja kuivaksi, että Saharassa olisi ollut mahdollista mitata korkeampi kosteusprosentti kuin mun sieraimen sisältä. 

Helmikuun toinen viikko oli vain "normaali" nuhanen flunssaviikko, mutta sen jälkeen (eli viime viikolla) iski maailman pahin silmätulehdus molempiin silmiin. Saapuessani kassulle maanantai-iltana näytin siltä, että olisin vedellyt viikonlopun ajan muutakin kuin mehua ja nallekarkkeja. Mulla ei ole koskaan ollut silmätulehdusta (eikä muitakaan tulehduksia) joten oli kyllä taas hieman wtf-olo kun odottelin veksissä että saa itselleen silmätipat. Koko viikko menikin sitten tippojen kanssa läträtessä, ensin 2 h välein ja loput päivät 4 h välein.

Juuri kun kerkesin ajattelemaan että ehkä elämä voittaa sittenkin, lähdettiin lomille torstaina ja sen lisäksi, että silmät rähmi vielä koko viikonlopun alkoi myös jäätävä kurkkukipu joka on kestänyt tähän päivään saakka. Kurkkukivun on saanut joka päivä turrutettua suhteellisen hyvin päivän ajaksi kittaamalla kuumaa teetä sivutyönä, mutta yöllä nukkuminen onkin sitten ollut yhtä tuskaa kun se kipu on iskenyt täydellä voimalla ja valvottanut. Viimeksi nukuin hyvin viime ke-to yönä. Veksissä katottiin tulehdusarvot sekä angiinan pikatesti eikä kummassakaan näkynyt mitään. Virusperäistä flunssaa siis vaan on ja kipulääkkeellä mennään eteenpäin. Sain tollasia hevosille syötettävän kokoisia 1000 mg buranoita joita on ollut hyvä nappailla aina aamupalaksi. Lähtee päivä vauhdikkaasti käyntiin.

Uskon, että tähän kipuiluun on vaikuttanut myös se, että nyt on henkisesti ollut hieman raskaanpuoleista. On aika kokonaisvaltaisesti sellainen rekan alle jäänyt fiilis missä henkinen väsymys ruokkii fyysistä huonoa oloa ja fyysinen huono olo pistää vuorostaan mieltä matalaksi. Ja samalla ottaa pannuun kun on tottunut siviilissä siihen, että kerran vuodessa sairastaa ehkä jonkun pikaisen kuumeilun tai ruokamyrkytyksen reissussa ja se on sitten siinä. En oo tottunut tällaiseen movetron heikkouteen.


Mutta, jos se aurinko nyt alkaisi paistamaan tähänkin risukasaan pian. Olis aika jees.


maanantai 13. helmikuuta 2017

TOIMITSIJANA TST-HARJOITUKSESSA

Tiedättekö millainen fiilis on, kun aluksi ei voinut edes kuvitella kuinka selviäisi hengissä tulevasta harjoituksesta ja sitten sitä löysikin jo itsensä moottorimarssilta palaamassa takaisin kassulle harjoitusalueelta? Jopa melkein kaikissa hengen ja mielen voimissa (mitä nyt puolet aivoista tuli niistettyä viikon aikana nessuihin). Se mitä niin kamalasti kuumotteli olikin oikeasti ehkä yksi mukavimmista kokemuksista täällä firman syleilyssä. On mahtava tunne huomata, että asia jota jännitti olikin oikeasti aika lepiä ja sitä tunnetta oon kaivannut täällä palveluksessa nyt jo jonkin aikaa (rip auk).




Meidän ryhmälle ilmoitettiin tosiaan puolta viikkoa ennen, että olemme menossa alokkaiden tst-harjoitukseen toimitsijoiksi. Sen enempää emme sitten tiennetkään ennenkuin harjoituksen varo-oppitunti pyörähti käyntiin maanantaiaamuna. Edellinen viikonloppu meni aikalailla panikoidessa, että mitä kaikkea pitäisi ottaa mukaan jotta selviäisi tulevista -27 asteen pakkasista. Mutta jo varo-oppitunnin aikana oikeastaan tuli sellainen olo, että eihän tämä nyt pahalta kuulosta. Täällä palveluksessa kyllä itelle syöpäsin asia on tietämättömyys sillä silloin sitä aina ajattelee pahinta mahdollista skenaariota josta sitten hyppii seinille. Heti kun faktat läväytetään tiskiin niin vaikka siellä olisikin joku paha nakki kuikuilemassa niin tietämällä siitä siihen voi varautua etukäteen.

Juomien pitämistä sulana.


Omana hommana harjoituksessa oli toimiminen taisteluradalla, ensin telamiinarastilla ja perjantaina käsikranaattirastilla arvioimassa monnien suorituksia sotilaan perustutkintoa varten. Kun ohitse sujahti noin 250 alokasta niin kyllä siinä aika kului vikkelästi. Ja kuten kuvista voi päätellä niin kerkesi siinä välissä aina rötiseen myös nuotiolla sulatellen jäätyneitä juomiaan ja kuivattelemassa hikisiä villasukkia. Rasteja pidettiin vain valoisaan aikaan joten meidän hommat loppuivat päivälliseen mennessä. Sen jälkeen olikin vain tukikohtahommailua eli  puiden keräämistä ja hakkaamista omaa telttaa ja seuraavan päivän nuotiota varten. Rötving alkoikin usein jo klo 20 (tai jo aiemmin...) ja vain kahtena viimeisenä yönä jouduttiin pitämään omia kipinöitä. Chokoilua lisäsi myös mahdollisuus syödä kenttämukessa lämpimässä samaan aikaan kun alokkaat värjötteli linjastossa saadakseen kädenlämpöistä puuroa. Ah. Kivaa oli myös se, että meillä oli hyvä toimitsijaporukka joka koostui viestin, korohoron ja haupitsin (eli Auschwitzin) alikersanteista ja parista kuskista. Kuten eräs palvelustoveri totesi matkalla kasarmille "Tää tais olla mukavin leiri tähän mennessä".

Et ole kokenut mitään ennenkuin olet kokenut käkrilautasen.