torstai 9. maaliskuuta 2017

MITÄ JOS HAAVEET KAATUUKIN NYT?

Tällä viikolla ylitettiin taas yksi maaginen raja palveluksessa kun tiistaiaamuna radiosta pärähti soimaan Sata salamaa 100 palvelusaamun kunniaksi. Itsellä ei valitettavasti ollut haikeaa tahi innostunutta fiilistä sen suhteen että tämä loppuisi pian. Omaa oloa kuvasi pikemminkin sana tyhjyys. Tyhjyys siitä että kaiken mahdollisen vaivannäön jälkeen sitä jäi lopulta nuolemaan näppejään.

Tässä on melkein 3 viikkoa ollut pieni operaatio käynnissä, aiheena mun siirtyminen meidän au-kurssin apukouluttajaksi. Ensin se oli vain au-kurssin ehdotus, sitten epävirallinen kysely ja lopulta virallinen siirtopyyntö. Tän kolmen viikon aikana omat toiveet on murskattu, herätetty henkiin ja taas vetästy matto jalkojen alta niin monta kertaa, että kun maanantaina klo 16 tuli lopullinen päätös siitä, että mä en pääse minnekään, mä en osannut sanoa muuta kuin "selvä". Ja sitten vaan kituuttelin päivän palveluksen loppuun saakka itkua pidätellen.

Ne pahimmat maailmanlopun fiilikset alkaa pikkuhiljaa hiipua pois ja se on hyvä juttu (suomeksi siis nyt vituttaa vain osan päivästä). Kieltävän vastauksen jälkeen eniten pelotti se, että mitä jos koko loppupalveluksen ajan on vaan ihan hirvee olo. Kuinka sitä kestäisi? Onneksi, onneksi laskemalla kaikki HL:t, KL:t ja VLV:t pois, on palveluspäiviä jäljellä enää 60. Sen ajan nyt voi seistä vaikka tikkuna paskassa jos ei muuta.

Mutta. Pettymys on valtava. Kuvittelin loppuun saakka, että PV:ssä altruismi vetäisi pidemmän korren ja järkevyys voittaisi. Santsariksi pääseminen olisi ollut itselle se toiveiden täyttymys tässä kohtaa, mutta samalla tästä peliliikkeestä olisi moni muukin hyötynyt. Täydellinen win win - tilanne siis kaikkien muiden mielestä paitsi niiden joilla oli valta sanoa viimeinen sana. Joihin siirto ei olisi vaikuttanut millään lailla mutta jotka yhtäkkiä tuntuivat olevan järkyttävän huolestuneita koko hommasta. No, en taida olla ensimmäinen pettynyt ihmisraunio palveluksessa enkä taatustikaan viimeinen.

Nyt on boogie kyllä hieman hukassa enkä osaa sanoa löydänkö sitä enää palveluksen loppuajaksi. Hommat tietty tehdään ja ne tehdään aina hyvin (koska en ihmisenä osaa tehdä mitään huonosti), mutta onko sydän enää mukana hommissa? Oikeastaan tää koko aika nyt Parolassa on ollut vähän sellaista tuuliajolla olemista ja takaisin au-kurssin pariin pääseminen olisi ollut vain niin täydellinen ratkaisu kaikkeen epämääräiseen fiilikseen mitä tässä on ollut. Nyt pitää sitten yrittää kerätä ittensä kasaan ja taiteilla tää loppuaika kunnialla loppuun.

Ja pakko kyllä vaan sanoa (vaikka tiedän ettei PV:ssä yksilö ja sen toiveet tai halut kiinnosta ketään), että mä oon joka välissä tehnyt kaiken, raatanut perse ruvella, yrittänyt ja ylittänyt itseni, mennyt eteenpäin tavoite kerrallaan ja saavuttanut ne etapit jotka oon itselleni asettanut. Ja tässä seisoo kiitos. Santsariksi? Ei ikinä. Ylikoulutetuksi miehistön jäseneksi? Se on osasi. Kiitos, kiitos tästä. Lohdutuksenani on, että tässä laitoksessa on onneksi myös ihmisiä jotka jaksoivat nähdä tämän asian eteen paljon vaivaa ja yrittivät kaikkensa, jotta siirto onnistuisi. Kiitokset heille siitä.

Universumin julmuus näyttäytyi myös täysin uudessa valossa kun lähdimme meidän porukan kanssa käymään tänään Niinisalossa koulutuksessa. Kuinka raastavaa oli matkustaa sinne saakka, kulkea tutuissa paikoissa ja nähdä vanhoja kouluttajia, ajatella koko ajan että täällä mä nyt olisin jos homma olis mennyt vähän erilailla ja sitten vaan lähteä pois. Vääntäkää vaan sitä veistä haavassa, ei tunnu enää missään.


10 kommenttia:

  1. "vaikka tiedän ettei PV:ssä yksilö ja sen toiveet tai halut kiinnosta ketään"

    Toi on niin totta! Vaikka kuinka sykit, ylität ittes, teet parhaas, oot asenteella mukana niin silti joku muu vetää aina sen pidemmän korren! Mä oon huomannu että fyysinen kunto on aika iso ratkaiseva tekijä. Jos sitä ei oo, niin se pelkkä hyvä asenne ei vaan riitä joka kohtaan, jos et siitä huolimatta pysty selviämään niin hyvin kaikesta fyysisestä. Ja niin kun aikanaan mullekin sanottiin, että kunnolla ei oo väliä, että asenne ratkaisee. Ja paskat. Ei sua kukaan huomaa, ku rämmit jossain marssilla viimeisenä yli-isoissa kamoissa vaikka sulla ois miten hyvä asenne ja miten ylittäisit siinä ittes. Ne huomataan, jotka kirmaa maaliin ekana vaikka ei ois mitään sydäntä koko hommaan.

    No joo, vähä ehkä avautumista ja ainahan voi sanoo että oma moka kun et enempää treenannu inttiä varten, mutta tää nyt lähinnä liittyy tohon sun kommenttiin, jonka kopsasin. Joka niin pitää paikkaansa. Mut tsempit sulle ja hei, ei miehistön hommat niin pahoja oo, toivottavasti saat hyvää porukkaa ympärilles. Olettaen siis että päädyt ryhmänjohtajaksi!

    VastaaPoista
  2. Nonni, ja oma vastaus sitten katosi taivaan tuuliin!

    Olin sellaista sanomassa, että tämä on kyllä asia joka herättää tunteita! Ohan se fakta että kaikki ei pääse sinne minne haluaa ja jos jokin aspekti uupuu itellä niin sitten vielä hankalammin.

    Meijän ryhmässä on vaan ryhmänjohtajia eikä ketään johdettavaa, ollaan siistyhjänjohtajia. Siksi ollaan kuin miehistö koska joudutaan tekeen kaikki ite :P

    VastaaPoista
  3. Ja toivottavasti et ymmärtänyt väärin, en tarkoittanut että sun kunnosta ois sun sijoituspaikka ollu kiinni. Lähinnä tarkoitin itteäni ja yleisesti tolla omalla ylenmällä kommentilla :D Pääsin siis kyllä itse niihin miehistötehtäviin, jonne halusin, mutta silti on välillä riittämätön olo vaikka on antanut kaikkensa koko P-kauden ajan. Nyt sitten tavoitellaan korpin natsoja, mutta voihan se olla että mua ei sieltä porukasta huomata vieläkään :D tosin ainoana naisena huomataan varmasti, mutta millä mittarilla, se jääköön nähtäväksi.....

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo näin ymmärsinkin! :D

      Ja lohdutuksena niin itselle kuin sulle ja kaikille muille: välillä tuntuu, että vaikka tuolla heittäisi kuperkeikkoja niin jos tähdet ovat väärässä asennossa tai kouluttajalla onkin peräpukamia niin sitä omaa hyvää ei huomata milloinkaan. Ja jonkun muun vähempi sykkiminen saakin suuret aplodit aikaan eikä siinä vooi kuin ihmetellä, että miten tässä kävikin näin. PV:n tiet ovat tuntemattomat tavalliselle kuolevaiselle :D

      Poista
  4. Ihan samanlaisia kokemuksia PV:stä täälläkin. Vaikka minkä tein ja perustelin ja pyysin niin kouluttaja sen päätti mun "edukseni" vaikka muita halukkaita olisi ollut. Palveluspaikka ja -tehtävät oli aivan eri lopun 4kk kuin mitä olisin halunnut. Aika monta kyyneltä tuli vuodatettua sen päätöksen teon aikana...

    Loppujen lopuksi mulla kävi kuitenki helvetin hyvä tuuri, palveluspaikka ja - toverit oli parhaita mahdollisia ja hommat hyviä. Toivottavasti sullekin vielä löytyis mielenkiintoisia hommia.

    T: res. vänrikki

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitoksia! Pitää mennä päivä kerrallaan tässä palvelusta eteenpäin ja koittaa nauttia niistä hyvistä jutuista mitä on, oli ne kuinka pieniä tahansa. Sen tietää että mihinkään mökö mökö-olotilaan on ihan turha jäädä kun sillä tekee vain itselleen hallaa.

      Poista
  5. Oltais me 117 muaslinjalaisetki siut haluttu sinne! Jaksamisii loppu palvelukseen. On muuten ollu ihan mahtava blogi lukea tuolta intin alkuajoista lähtien hienoo et oot jaksanu kirjotella

    VastaaPoista
  6. Olin tulossa kirjoittamaan, miten sotilaallisen taidon kannalta parempi vaihtoehto on johtaa jotu-ryhmää kuin toimia AUK:n santsarina, kun santsarina oppii kyllä kouluttamaan, mutta itse johtajakokemus jää melko vähäiseksi. Kouluttamista ehtii riittämiin oppia reservissä esim. MPK:n kautta, mutta sitten luin kommenteista teillä olevan ryhmällinen AUK:n käyneitä. Varsin oudollehan tuo kuulostaa, mutta toivottavasti tälle joku edes suht koht järkevä selitys löytyy.

    Tsemppiä loppupalvelukseen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tsempeistä!

      Ja meijän tehtävä on sellanen että kaikkien pitää kyetä johtamaan. Palveluksen aikana on vaan vertaisjohtamista ja sehän on ihan kyistä hommaa :D

      Poista

Nyt sitä kommenttia!