tiistai 22. elokuuta 2017

BULLSHIT OUT

Olohuoneen seinien maalaamisen vuoksi pois kerätyt tyynyt jotka eivät edes mahtuneet kahteen jätesäkkiin. Mitä ihminen tekee niin monella tyynyllä??


Kun varusmiespalveluksen aikana kotona tuli vietettyä vain viikonloput sitä jotenkin pystyi etäännyttämään itsensä omasta kodista ja tarkastelemaan sitä uusin silmin. Vaikka mä olin jo monta vuotta uskotellut itselleni olevani kriittinen kuluttaja (rahanmenon suhteen) niin menneen vuoden aikana mun silmät aukesivat näkemään totuuden: hamsteri mikä hamsteri. Mä olin saanut jo paremman niskalenkkiotteen vaatteiden kulutuksen suhteen (mitä nyt urheiluvaatteiden kohdalla keksin aina jonkun tekosyyn uudelle ostokselle), mutta muissa kohteissa hoardaaminen jatkui: kirjoja, huonekaluja, kirjoja, sisustustavaroita ja lisää kirjoja. Mä löysin yhtäkkiä itseni "posliinikissoja takanreunuksella"-kodista enkä voinut kuin ihmetellä kuinka tuohon tilanteeseen olin päätynyt (tai no, turha ihmetellä: melkein 3 vuotta Ikeassa joista yksi vuosi sisustuspuolella kummasti madaltaa kynnystä ostaa kaikkea "ihanaa"). Hyvän kontrastin tähän heräämiseen antoi varmasti myös kasarmilla oleva yksi ainoa kaappi minne piti mahtua koko omaisuus aina pakkassaappaista makuupussiin. Sitä olikin hyvä verrata niihin kotona ryönällä vuorattuihin asuinneliöihin.

Alkoi ällöttää ja ahdistaa. Tuntui, että kotiin pusertuu.

Päätin jo puolessa välissä palvelusta varata aikaa reserviin siirryttyäni kodin kunnolliseen järjestämiseen joka käsittäisi jokaisen kaapin tutkimisen, siistimisen ja järjestämisen. Samalla otin tavoitteeksi toteuttaa ne pintaremontit joita olin aloitellut jo joskus pari vuotta sitten (kröhöm) repimällä tapetteja seinistä. Kai tätä projektia voisi kutsua myös maritukseksi (KonMarin mukaan), mutta vaikka oonkin lukenut kyseisen metodin toimintatavat, olen pakertanut kodissani hieman sovelletusti itselleni sopivalla tavalla ja ajalla.

Elokuun alussa pääsin vihdoinkin maalauspuuhiin ja olohuone muuttui paljon valoisammaksi ja avarammaksi vaikka yksi seinä maalattiin todella tummalla sävyllä.

En tiedä kuulostaako oma lausuntoni nyt jotenkin dramaattiselta, mutta nämä kaksi kuukautta ovat olleet yllättävän raskaita. Mulla on paljon tilaa kotona (kolmio jossa asun kämppiksen kanssa) ja mun kamppeita on makuuhuoneen lisäksi keittiössä, 20 neliön olohuoneessa, vaatehuoneessa ja kellarikomerossa. Omien henkilökohtaisten tavaroiden lisäksi mulla on asunnossa säilössä mun yrityksen tavarat jotka käsittävät kaikkea mahdollista ammattikirjallisuudesta kaapilliseen kankaita, toiseen kaapilliseen ompelutarvikkeita sekä rekillisen mallikappalevaatteita. Vaikka oon tässä asunnon omistamisen välissä asunut niin ulkomailla kuin kimppakämpässä Tampereen keskustassa, on tänne 8 vuoden aikana kertynyt kyllä jos jonkinmoista tavaraa ja kertymistä on varmasti edesauttaneet nopeat muutot joiden aikana on tavarat vain pakattu ja siirretty, mihinkään syväluotaavaan järjestelyyn ei ole ollut rahkeita (ja eihän hamsteri nyt halunnut aarteistaan luopua).

Nyt on sitten pitänyt yhtäkkiä jokaisen tavaran kohdalla miettiä tarvitsenko kyseistä tavaraa, onko sitä järkevää säilyttää, kannattaako se myydä vai onko se menossa kierrätykseen tai kenties jo roskiin. Lopulta sitä on päätynyt pohtimaan melkein vimmoissaan miksi edes on ostanut kyseisen härpäkkeen alunperinkään. Kun on vielä tällainen autisti niin sitä on kyllä joutunut sellaiseen tunteiden syöksykierteeseen tämän operaation aikana ettei mitään järkeä. Itseinhossa on pyöritty Välillä olen käynyt päivän aikana vain yhden laatikon läpi sillä jo sen jälkeen olo on ollut niin nuutunut ja rekan alle jäänyt etten ole pystynyt jatkamaan. 

Monet tavarat on varastoinut itseensä muistoja ja "energiaa" menneeltä ajalta ja ne kaikki on pitänyt käsitellä tässä samalla. Myös luopumistyö on ollut välillä raskasta ja monia tavaroita olenkin renkuttanut säästettävien ja eteenpäin menevien laatikoiden välillä monta kertaa ennen lopullista päätöstä. Tämän vuoksi välillä on pitänyt pitää myös vähän pidempiä taukoja siivoamisen kanssa sillä inhoreaktio on iskenyt hyvin helposti tässä puuhassa ja vaarana on ollut, ettei ole nähnyt enää mitään hyvää tai toimivaa omissa tavaroissaan. Mun on tehnyt niin monta kertaa mieli vaan kipata kaikki kamat jätesäkkiin ja viedä roskikseen ja säästää aivojani tuolta rasittavalta pohdintatyöltä.

Tuo samettisen muhea vihreä on niin ihana sävy, että siinä tekee mieli pyöriä!


Sitä tottakai myös jotenkin lapsellisesti haaveili, että tämän saisi nopsaa tehtyä ja sen jälkeen olisi asunto ja kaikki tavarat tip top. Vasta nyt on ymmärtänyt kuinka iso projekti tämä oikeasti on. Sitä vähän kuin kuorii asunnosta pieniä kerroksia pois ja jokaisen kerroksen jälkeen kuva selkeentyy ja pystyy tarkemmin ymmärtämään mitä tarvitsee ja mitä ei. Tämä vaatii aikaa ja totuttelua sekä myös pohdiskelua ja suunnittelua. Maalaustöiden vuoksi on pitänyt myös siirrellä paljon huonekaluja, joten mun koti on ollut kuin tetris-peli jossa on pitänyt ees taas raahata eri näköisiä ja -kokoisia palikoita paikasta toiseen. Tämä on myös turhauttanut sillä paikat näyttävät enemmän varastolta kuin miellyttävältä paikalta asua, mutta sille ei vaan nyt voi mitään (vaikka sielu kuinka huutaa että kaiken pitäisi olla täydellisesti hetinyt).

Mun kauhistus tällä hetkellä olisi se, että ensin nopsaan raivaisin asuntoon tilaa ja laittaisin eteenpäin suurimman osan tavaroistani vain huomatakseni hetken päästä, että tarvitsen tätä, sitä ja tuota ja ei aikaakaan kun olisin hankkinut jo uudet kakkakikkareet kotiini tukkimaan niin fyysistä kuin henkistä tilaani. Roikun tässä ajatuksessa kuin hukkuva pelastusrenkaassa ja se on auttanut hyväksymään  keskeneräisyyden joka tällä hetkellä täällä vallitsee. Myös jo tehdyt ja onnistuneet muutokset (mitä nyt seinien maalaaminen oli pieni kauhujen operaatio) motivoivat pysymään lujana. 

Jonkun sellaisen mielestä joka ei hirveästi ajattele sisustamista tämä meuhkaaminen saattaa olla absurdin kuuloista ja sitä kuuluisaa paljon melua tyhjästä, mutta toiset hamsterit ja kotihiiret voivat varmasti samaistua fiiliksiini ja ajatuksiini. Ja vaikka sitä onkin elänyt koko omaisuus rinkassa tai pahvilaatikossa, on koti (missä se ikinä sillä hetkellä sijaitseekaan) mulle aina ollut tärkeä paikka. Se on paikka jossa olla turvassa, voi rauhoittua ja rentoutua. Se on paikka jossa voi puuhailla omia juttuja pyjamahousut jalassa juuri niinkuin haluaa. Jos koti on ihan mullin mallin ja siellä oleminen ahdistaa, on silloin asiat huonosti.

Mun suuri haave on saada kodista nyt sellainen paikka jossa on mukava olla, jossa on kaikki mitä tarvitsen ja jonka seuraava "suuri" uudistus rajoittuisi siihen, että pohtisin minkä väriset sisustustyynyt hankkisin olohuoneeseen. Niin että keskeneräiset asiat eivät enää veisi kaikkea energiaa eikä ympärille katsoessa tulisi mieleen tusinaa asiaa jotka pitäisi muuttaa, vaihtaa tai ostaa. 

Tätä kohti!





torstai 17. elokuuta 2017

SE FIILIS KUN AJATTELET ETTÄ NYT KIRJOITAT JOTAKIN

ja meet koneelle,
tuijotat näyttöä,
kirjoitat muutaman rivin.

Toteat että ompa hirveetä shaibelia,
ja päätät jatkaa myöhemmin.

Koet järkyttävää ahdistusta joka kerta kun avaat luonnoksen uudestaan
ja yrität jatkaa kirjoitusta.
Toteat parin viikon jälkeen,
että kirjoitus on edelleen kesken,
ja se juna taisi mennä jo muutenkin.

Päätät, että antaa tämän kirjoituksen olla,
koska "seuraava juttu onnistuu varmasti".

Mutta seuraava juttu alkaa aivan kuin tämä edellinenkin juttu ja
kierre on valmis ja se jatkuu,
se jatkuu
ja jatkuu.

Mä haluaisin kirjoittaa.
Mulla olisi paljon mistä kirjoittaa,
mutta henkinen ummetus ei päästä mua otteestaan ja
inspiraatio antaa odotuttaa itseään.

Ja mä mietin,
onko tässä mitään järkeä?


Lammas jonka päätä ei tällaiset tyhmät ajatukset pakota.


maanantai 7. elokuuta 2017

VIIMEINEN VIIKKO PALVELUKSESSA YHTÄ JUHLAA



Vaihteen vuoksi aikaa on kulunut jo niin paljon, että hyvä kun muistaa missä oli ja mitä teki (kun muistaisi edes mitä teki viime viikolla...). Onneksi on kuvia ja muistinpanoja virkistämässä alkavaa dementiaa. Viimeinen viikko palveluksessa oli monellakin tapaa spesiaalimpi kuin muu palvelus.

Ensinnäkin tekemistä oli aivan älyttömän vähän ja suurin osa ajasta meni kivien pyörittelyyn. Vaikka sinänsä aamut ei painaneet yhtään sen enempää kuin aiemmin (pikemminkin päinvastoin), väljä päiväohjelma oli hieman muulla tavalla raskas. Kun heräsit päivän aikana aamulla 5.30, seuraavan kerran lounaalle menoon 10.35, kolmannen kerran juuri ennen päivällistä 15.45 ja sitten vielä iltapalalle klo 19, oli yksi aamu venynyt yhtäkkiä neljän aamun mittaiseksi. Kuten joku tokaisi osuvasti "ei ihmekään, kun kuskit on aina niin kärttyisiä, tää jatkuva herääminen on hiton rankkaa".

Tiistaina koitti palveluspäivä jota ei moni sälli pääsekään kokemaan armeijassa. Meikäläinen täytti pyöreitä vuosia ja vaikka sielu kuinka huutaa, että oon ikuisesti nuori ja kuolematon niin todellisuudessa mittariin tuli järkyttävät 30 vuotta. Onneksi oma ulkomuoto on tällainen pieni ja pörröinen niin ei ihan vielä tarvinnut rollaattoria kaivaa esiin. Ja kuten ylläoleva korttikin sen kertoo: ei botoxiakaan tartte vielä käyttää! Onko olo nyt aikuinen? Viisas? Tyyni ja rauhallinen? Näitä odotellessa ei varmaan kannata pidätellä hengitystään...

Merkkipäivää juhlistin lähtemällä meidän ryhmänjohtajan kanssa *rumpujen pärinää* Mäkkäriin! Ai että kun maistui hyvälle ja taisi olla muuten neljännet iltavapaat oman palveluksen aikana. Ei ole paljoa jaksanut palvelusajan jälkeen kiskoa lomapukua päälle, punkka on aina vetänyt pidemmän korren. Mäksyn jälkeen näin p-kauden tupalaisiani sotkussa, jotka yllättivät mut täysin pullealla lahjapaketilla ja hienolla kortilla. Paketin sisältä löytyi kaikkea tarpeellista kuten iso sipsipussi. Mitä muuta varusmies voi enää kaivata?



Keskiviikkona taasen meillä oli koko joukko-osaston kotiutuvien juhla. Ihme ja kumma, aurinko paistoi joten ei haitannut ollenkaan viettää sitä ulkona. Oli puheita, varusmiessoittokunnan soittoa sekä palkintojen jako. Täysin puskista tuli myös itselle kunniakirja ja villasukat, kiitos vain Maanpuolustusnaisten liitolle!  Ehkei tää homma nyt ihan puihin mennytkään vaikka välillä oli kyllä sellainen fiilis että palveluksella vois heittää  sitä kuuluisaa vesilintua.

Torstain juhlallisuus oli ennemminkin mielentila joka vallitsi koitutuvien keskuudessa. Aamu alkoi aamupalan jälkeen siviilivaatteisiin pukeutumisella ja viimeisen varuserän palautuksella. Sen jälkeen moppi heilui siihen saakka kunnes katsottiin, että meidät voidaan päästää vapauteen. Palvelustodistus kouraan viimeisten saatesanojen kera, kaikkien yksikön kouluttajien kättely ja reserviin, mars! (Olin hieman pettynyt kun kukaan ei oikeasti huutanut meille reserviin mars.) Reserviin pääsyä juhlistettiin pienellä AU-kurssin porukalla Tampereella. Monet järkkäili tj0-risteilyjä sun muita bakkanaaleja, mutta täytyy palveluskaverin sanoja lainaten todeta, että jos on jo vuoden verran haistellut samojen äijien pershikeä niin ei sitä jaksa mennä minnekään suljettuun tilaan tekemään tätä samaa enää vapaa-ajalla. Kaikella rakkaudella.